Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Moni varmasti tunnistaa omasta elämästään nykyajan vitsauksen, hapertuneen keskittymiskyvyn. Ainakin minä tunnistan. Kirjoittaja ja toimittaja Johann Hari on havahtunut elämässään samoihin ongelmiin. Mikä ratkaisuksi? Moni sanoisi, että heitä kännykkä hiivattiin ja ala lukemaan vaikka kirjoja. Ongelma on kuitenkin paljon yksilöä suurempi ja se, miten suuri ongelma onkaan kyseessä, tulee varmasti monelle lukijalle yllätyksenä.
Kadonnut keskittymiskyky ei siis ole mikään self-help kirja, vaan Hari kysyy suuria kysymyksiä. Onko yhteiskuntaamme kehittymässä elinympäristö, jossa syvempi keskittyminen – ja siten ajattelu – on vaikeaa meille kaikille? Ja mitä tämä tarkoittaa aikana jolloin kohtaamme suurempia haasteita kuin ehkä koskaan? Keskittymiskyvyttömät ihmiset uskovat helpommin yksinkertaistettuihin ratkaisuihin ja ovat alttiita populismille, eivätkä he huomaa yhtä helposti milloin ratkaisut osoittautuvat vääriksi. X:stä tai Snapchatistä vaikutteita imevät keskittymiskyvyttömät ihmiset luovat lähinnä lisää kriisejä, joista emme ehkä pysty hallitsemaan ainuttakaan. Harin ennuste ei ole mitään hilpeää luettavaa.
Kirjassa käydään läpi valtava määrä tutkimustietoa siitä, miten yhteiskuntamme kiiruhtaa eteenpäin aina vain nopeammin, mutta miten me omaksumme tietoa aina vain vähemmän. Tutkimusten mukaan työnteon keskeyttävät sähköposti ja puhelut pudottavat ihmisten älykkyysosamäärää hetkellisesti keskimäärin jopa kymmenellä pisteellä, siinä missä älypuhelimella roikkuvat menettävät tarkkaavaisuudestaan 20–30%. Yhdysvaltalaiset opiskelijat hyppivät asiasta toiseen 65 sekunnin välein ja keskimääräinen aika, jonka he pystyivät keskittymään johonkin tiettyyn asiaan oli vain 19 sekuntia.
Työelämässä ei näytä menevän sen lujempaa, sillä yhden tutkimuksen mukaan keskimääräinen toimistotyöntekijä hoitaa yhtä työtehtävää kerrallaan huimat kolme minuuttia. Nykyaika ehkä rakastaa puhetta multitaskaamisesta, mutta lukuisat tutkimukset osoittavat varsin selvästi, että kyse on lähinnä itsehuijauksesta: aivomme eivät kerta kaikkiaan vain pysty siihen. Tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä, sillä termiä alunperin käytettiin 1960-luvulla laitteista, joilla oli useampi kuin yksi prosessori, mikä mahdollisti useamman tehtävän samanaikaisen suorittamisen. Ihmisen aivot eivät kuitenkaan toimi kuin kone.
Se, miksi maailmamme on kehittynyt sellaiseksi, että keskittyminen on entistä vaikeampaa, johtuu monesta syystä, mutta yksi olennainen asia nousee nopeasti kirjassa esille ja se on sosiaalisen median ja algoritmien valta. Sosiaalisen median yritysten etujen mukaista on suunnitella palveluita, jotka pitävät meidät ruudun äärellä niin tehokkaasti kuin mahdollista, mikä on toki niiden kannalta ymmärrettävää. Valitettavasti vain ihmispsykologian ikävänä seurauksena kiinnitämme enemmän huomiota negatiivisiin kuin positiivisiin asioihin, jolloin algoritmit alkavat tyrkyttämään meille materiaalia, jotka vihastuttavat ja ärsyttävät meitä entisestään. Lopputuloksena on kierre: salaliittoteorioiden keskellä rämpivät vihaiset ihmiset, jotka menettävät kykynsä toimia yhteisöllisesti suurten ongelmien paikallistamiseksi ja ratkaisujen löytämiseksi.
Tässä näkökulmassa ei ole sinänsä mitään uutta, mutta Hari menee kiitettävän syvälle tonkiessaan tätä yritysten kyynistä toimintamallia, joka kaivertaa maata yhteiskuntamme alta. Olkoon esimerkki tästä manipulatiivisesta kehityskulusta vaikkapa Facebookin 2015 hakema patentti teknologialle, joka pystyy jäljittämään käyttäjien tunnetilat läppärin tai kännykän kameran kautta.
Seurantakapitalismi on liiketoimintamalli, jossa ihmisiä seurataan internetissä heidän heikkouksiensa selvittämiseksi ja saadut tiedot myydään korkeimman tarjouksen esittäjälle. Tämä liiketoimintamalli on itsessään moraalisesti hyvin kyseenalainen, ja Hari pohtii miten yhteiskuntana meidän tulisi miettiä, tulisiko sen olla sallittua lainkaan.
Kirjan suurin yllätys liittyi kuitenkin osioihin joissa puhutaan unen puutteesta ja stressistä ja miten nämä asiat linkittyvät myös nykyajan ADHD-epidemiaan. Krooninen unenpuute on nykyään iso ongelma, yhdysvaltalaisista 40% kärsii univajeesta. Tällä on suuri vaikutus pitkäkestoisen muistin toimintaan, sillä univajeesta kärsivät aivot eivät pysty samalla tavalla painamaan asioita unen aikana muistiin. Entäpä stressi sitten? Keskittymisvaikeuksia on tutkimusten mukaan 32,6% todennäköisemmin lapsella, jolla on taustallaan neljä tai useampia ikäviä kokemuksia. Iso-Britannian tilastokeskuksen tutkimus puolestaan osoitti, että talouskriisi perheessä aiheuttaa 50% piikin tarkkaavaisuusvaikeuksissa. Seksuaalisesta hyväksikäytöstä kärsivillä lapsilla ADHD:ta puolestaan esiintyy kaksi kertaa kuin lapsilla keskimäärin.
ADHD ei siis välttämättä ole niinkään – tai ainoastaan – aivotoiminnan häiriö, vaan aivoilta luonnollinen reaktio häiriintyneeseen tilanteeseen. Vaarallisessa tilanteessa valikoiva keskittyminen, eli keskittyminen vain yhteen asiaan, on huono strategia. Tällöin aivojen kannattaa tarkkailla mielummin ympäristöä, ennakoida riskejä ja vaaran merkkejä laajemmassa mittakaavassa.
Stressiä ja unenpuutetta käsittelevissä luvuissa korostuu niin ikään laajempi yhteiskunnallinen kehitys; yksilöiden on lopulta varsin vaikeaa luoda omille aivoilleen niin sanotusti “turvallinen tila” vaikka halua ja yritystä olisi miten.
Erityisesti tämä korostuu kirjan lopussa luvussa joka käsittelee ilmansaasteita – niitä jos mitä on kenenkään vaikea paeta. Kanadalaisen tutkimuksen mukaan noin 50 metrin säteellä suuresta valtatiestä asuvat ihmiset sairastuvat 15 prosenttia herkemmin dementiaan kuin ihmiset keskimäärin, mutta vaikutukset eivät tietysti näy vain vanhojen ihmisten aivoissa, vaan kyseessä on meidän kaikkien ongelma. Ilmansaasteiden lisäksi kemikaalikuormitus näkyy hyönteismyrkyissä, sammutuskemikaaleissa, erilaisissa pehmennysaineissa ja myös kosmetiikassa. Näyttää siltä, että toistamme jo kertaalleen nähtyä tarinaa, mutta viimeksi tämä taistelu käytiin lyijyn kanssa, jolla tunnetusti on suuria vaikutuksia kognitiivisiin kykyihin.
Helppoja ratkaisuja ei siis ole näköpiirissä minkä Hari joutuu huomaamaan itsekin. Kirjan mittaan hän tekee useamman kuukauden kokeilun, jossa hän eristäytyy nettimaailman ulottumattomiin pikkukaupunkiin ja yrittää saada keskittymiskykynsä takaisin. Harin kokemus osoittaa, miksi tällaiset ratkaisut jäävät helposti vain väliaikaisiksi. Elämme yksilökeskeisessä yhteiskunnassa, jossa meitä painostetaan näkemään kaikki ongelmamme henkilökohtaisina epäonnistumisina ja etsimään niihin vain henkilökohtaisia ratkaisuja. Ne eivät kuitenkaan voi olla ratkaisu, jos koko yhteiskunta toimii yksilön keskittymiskykyä murentavalla tavalla.
Edessä on vakavan keskustelun paikka ja toivottavasti Harin kirja on siihen jonkinlainen ponnike. Sääli, että kirjan kansi on niin umpitylsä, että kirjan ulkoasu tuskin innostaa ketään tarttumaan kirjaan. Kadonnut keskittymiskyky on kuitenkin äärettömän mielenkiintoinen ja sen verran innostavasti kirjoitettu kirja, että se on heittämällä ykkösenä tämän vuoden vuoden kirjat -listallani. Jos mietityttää mikä omaa pääkuuppaa nykyään oikein vaivaa, tähän kirjaan kannattaa tarttua!