Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Daron Acemoglu ja James A. Robinson eivät tyydy kirjassaan pienten kysymysten kanssa näpertelyyn. Kapea käytävä käsittelee niinkin laajaa aihetta kuin vapauden käsitettä ja kysymystä miksi jotkin yhteiskunnat onnistuvat saavuttamaan sen ja toiset eivät. Tässä yhdeydessä vapaudella tarkoitetaan John Locken määritelmää jonka mukaan vapaus alkaa siitä kun ihmiset ovat vapaat väkivallasta, pelottelusta ja muista nöyryyttävistä teoista. Ihmisten on myös saatava itse päättää elämäänsä koskevista asioista ja heillä on oltava keinot toteuttaa ne ilman rangaistusten ja pakotteiden uhkaa. Historiallisesti ja vielä nykyäänkin tämä tilanne on useissa yhteiskunnissa vain kaukainen haave.
Kirjan nimi Kapea käytävä tulee Acemoglun ja Robinsonin teesistä, että aito vapaus voi ilmetä vain yhteiskunnassa jossa valtio ja yhteiskunta jatkuvasti tasapainoilevat keskenään, eikä kumpikaan ole toista vahvempi. Tässä “käytävässä” pysytteleminen ei luonnollisesti ole helppoa sillä valtiolla – eli käytännössä poliittisella eliitillä – on houkutus kahmia itselleen aina vain enemmän valtaa ja toisaalta yhteiskunnan puolestaan on helppo sortua sisäiseen hajaannukseen tai jopa estää valtion muodostuminen tykkänään. Näin ollen poliittinen vapaus ei ole mikään luonnollinen tila johon valistuksen prosessi väistämättä johtaa, vaan kyseessä on hauras ja jatkuva kamppailun tila. Kirja esittelee lukuisten esimerkkien kautta sekä nykyisiä että historiallisia yhteiskuntia, joissa tätä kamppailua on käyty enemmän tai vähemmän – yleensä vähemmän – onnistuneesti.
Kirjan ensimmäinen yllätys liittyy anarkismiin. Voisi nimittäin kuvitella, että vapaus saavutetaan helpoiten tilanteessa jossa ei ole valtiota eikä siten sortavaa auktoriteettia. Acemoglun ja Robinsonin kuitenkin painottavat, että valtioton yhteiskunta ei suinkaan ole sama asia kuin vapaa yhteiskunta. Itse asiassa valtiottomat yhteiskunnat voivat olla aivan yhtä hierarkkisia ja sortavia siinä missä despoottinenkin valtio. Kirjassa tällaisesta yhteiskunnasta käytetään nimitystä normien vankila. Se on yhteiskunnassa vallitsevien vakiintuneiden perinteiden, uskomusten ja odotusten verkosto, joka määrittelee tarkkaan ihmisten roolin ja yhteisön sisäisen hierarkian. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat useimmat valtiottomat yhteiskunnat, joissa hierarkian huipulla ovat miehet ja pohjalla naiset.
Valtiottomalle yhteiskunnalle on myös tyypillistä se, että se pyrkii estämään keskitettyjen valtion instituutioiden ilmaantumisen. Poliittisen vallan myötä nousee nimittäin väistämättä myös epätoivottu poliittinen eliitti, joka haastaa valtiottoman yhteiskunnan status quon. Tämä luottamuspula ilmaantuvaa eliittiä kohtaan on usein sinänsä perusteltua, sillä valtiottomilla yhteiskunnilla ei ole sellaisten instituutioiden perinnettä, jotka voisivat hillitä tämän nousevan eliitin valtaa.
Yhteiskunta voi siis syystäkin tuntea epäluottamusta eliittiä kohtaan, mutta epäluottamus nakertaa helposti myös itse yhteiskuntaa ja sen kykyä toimia tehokkaasti. Kirjassa nostetaan esimerkiksi Libanon, joka kärsii eri väestöryhmien välisestä luottamuspulasta. Vaikka Libanon on epäilemättä hyvin epäpätevästi johdettu valtio, niin tilannetta on silti vaikea korjata kun kukaan ei uskalla muuttaa valtatasapainoa tilanteessa jossa toisiin ei voi luottaa. Väestön sisäinen luottamuspula ja hajaannus voi siis johtaa tilanteeseen, jossa valtiota pidetään tahallaan heikkona. Toimintakyvytön valtio ei kuitenkaan johda yhteiskunnan suurempaan vapauteen, kuten Libanonin nykyisestä kriisistäkin voidaan nähdä.
Siispä, niin sanottu Kahlehdittu Leviathan, eli riittävän vahva valtio jota myös suitsii riittävän vahva yhteiskunnallinen toiminta, edellyttää luottamusta. Ilman luottamusta kansalaiset eivät suojele instituutioita valtiolta ja eliitiltä, ja ilman luottamusta instituutiot eivät kykene toimimaan ratkaisijana yhteiskunnan kiistoissa. Valtion ja yhteiskunnan välinen tasapaino ei siis tarjoa vain vapautta kansalaisilleen, vaan se myös tukee koko yhteiskunnan menestymistä.
Acemoglun ja Robinsonin myös esittävät, että tämä valtion ja yhteiskunnan välinen jatkuva kilpajuoksu itseasiassa jopa tukee valtion suurempaa kapasiteettia, ei heikennä sitä. Usein nimittäin ajatellaan, että esimerkiksi Kiinan kommunistisen puolueen yksivallan ansiosta Kiinan valtiolla on niin suuri kapasiteetti. Tällöin kuitenkin jää huomaamatta Kiinassa rehottava valtava korruption ongelma. Korruption kitkeminen vaatisi yhteiskunnan yhteistyötä, jossa valtio luottaa siihen, että kansa kertoo korruptiosta totuudenmukaisesti ja kansa puolestaan luottaa siihen, että valtio uskaltaa jakaa informaatiota. Despoottisen yksinvallan ankarassa valvonnassa näin ei kuitenkaan tapahdu.
Joskus voi myös käydä niin, että yhteiskunta haluaa tarkoituksella luovuttaa kamppailussa valtiota vastaan. Näin voi käydä silloin kun kansa pelkää, että eliitti on pääsemässä niskan päälle ja yhteiskunta on jo joka tapauksessa suuntaamassa kohti despotismia. Ratkaisuna tilanteeseen on voimakkaan autokraatin valinta, joka toivon mukaan pitää enemmän kansan edut mielessään kuin eliitin. Acemoglun ja Robinsonin näkemys populististen johtajien suosiosta on kieltämättä mielenkiintoinen. Kansa siis luovuttaa epätasa-arvoisessa tilanteessa toiveensa vahvan johtajan jalkojen juureen, useimmiten kuitenkin turhaan, kuten historiasta tiedämme. Kapea käytävä antaa myös oivaltavan syyn sille, miksi populismi pääsääntöisesti epäonnistuu tavoitteissaan. Populistisille liikkeille on ominaista kieltäytyä kompromisseista ja rajoituksista. Tästä syystä ne eivät voi luoda valtion ja yhteiskunnan välille tasapainoa, vaan vain tuoda mukanaan uusia dominanssin muotoja, kirjoittajat toteavat.
Kirjassa käydään läpi lukuisia historiallisia ja nykyisiä yhteiskuntia alkaen aina keisarillisesta Kiinasta Intian kastiyhteiskuntaan. Erityisen mielenkiintoista analyysiä on luvassa kuitenkin kirjan loppupuolella, jossa pohditaan nykytilannetta. Kasvava epätasa-arvo, työttömyys, alhainen tuottavuus, tuloerojen kasvu ja yhteiskunnallisen luottamuksen romahtaminen olivat keskeisiä elementtejä 1930-luvulla ja johtivat osaltaan poliittiseen epävakauteen. Nykytilanteella on paljon yhtäläisyyksiä menneisyyteen ja huolestuttavaa on sekin, että kansan järjestäytyminen on vuosikymmenien mittaan suuresti heikentynyt.
Suomessakin on paljon kirjoitettu siitä miten järjestöt ja yhdistystoiminta eivät enää vedä mukaansa uutta sukupolvea. Acemoglu ja Robinson näkevät kuitenkin juuri tällaisen järjestötoiminnan oleellisena valtiota säätelevänä toimintana. Yhdistykset voivat osaltaan ratkoa yhteiskunnallisia ongelmia sekä luoda painetta poliittisten päätösten tekemiseksi. Ikävä kyllä, erityisesti työläisten järjestöt ovat heikentyneet merkittävästi ja juuri ne ovat historiallisesti toimineet taloudellisen eliitin vastavoimana. Toisaalta kirjoittajat nostavat kuitenkin toivoa antavana esimerkkinä metoo-liikkeen, joka osoittaa, että yhteiskunnallinen mobilisoituminen on täysin mahdollista nykyäänkin.
Olipa lukukokemus! Kapea käytävä on haastava kirja. Ei sen takia, että sen teksti olisi erityisen vaikeasti ymmärrettävää, mutta se uppoutuu yksityiskohtiin sellaisella antaumuksella, että kirjaa ei taatusti lueta läpi kevyin rantein. Mielenkiintoisia yksityiskohtia riittää loputtomasti ja tämän kirjan pariin tuleekin varmasti palattua vielä moneen otteeseen. Kirjassa on mielenkiintoisia huomioita liittyen Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kolonialistiseen perintöön tai vaikkapa siihen miksi Yhdysvaltain rasistista perintöä on niin vaikea lähteä korjaamaan. Mitä yksityiskohtia nostaa esille juuri arvostelussa on tällaisen kirjan tapauksessa aina suuri haaste. Kapeaa käytävää on joka tapauksessa keritty jo tituleeraamaan vuosikymmenen tärkeimmäksi teokseksi, ja olipa näin tai ei, niin uusia näkökulmia tästä teoksesta tulee varmasti varmasti saamaan jokainen. Vaikuttava teos siis ja ehdottomasti vaivan ja paneutumisen arvoinen!