Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ukrainassa soditaan parhaillaan, mutta alueella on pidempää historiaa levottomuuksista. Ukrainalainen kirjailija Andrei Kurkov vie lukijat yli sadan vuoden taakse vuoden 1919 Kiovaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ukrainassa käytiin itsenäisyyssotaa vuosina 1917–1921. Monimutkaisessa konfliktissa oli mukana useita Ukrainan sisäisiä tahoja ja Neuvosto-Venäjä. Ukrainan kävi lopulta kehnosti: Neuvosto-Venäjä miehitti Kiovan, maasta tuli neuvostotasavalta, ja isoja osia Länsi-Ukrainasta siirtyi Puolan haltuun.
Kiovan korvassa ollaan siis levottomissa ajoissa ja levottomasti kirja alkaakin: päähenkilö Samson jää isänsä kanssa kasakoiden jalkoihin. Kasakat tappavat isän ja sapelinisku vie Samsonilta korvan. Nuori insinööri joutuu selviytymään yksin. Onneksi on vielä koti tallella ja kellarissa polttopuita. Talossa asuva isännöitsijän leskirouva on tosin sitä mieltä, että Samson tarvitsisi asuntoa jakamaan vaimon, ja eräs Nadežda olisi tiedossakin.
Rauhassa Samson ei saa asustella. Huonekaluja takavarikoidaan ja asuntoon majoitetaan pari puna-armeijalaista, joiden touhut vaikuttavat Samsonista epäilyttäviltä. Takavarikoinnissa on sopimattoman omaan tarpeeseen ryöstelyn makua. Sähköalasta kiinnostunut Samson löytää töitä yllättävältä suunnalta: miliisinä. Koulutusta ei juuri heru, mutta vähän varusteita sentään ja neuvostoruokalan lipukkeita, joilla saa syötävää – mutta leivästä pitää maksaa erikseen.
Miliisinä Samson alkaa tutkailla majoittamiensa puna-armeijalaisten touhuja ja pääseekin rikosten jäljille. Pian tapaus muuttuukin jo kaksoismurhan tutkinnaksi. Samsonilla on onneksi jonkun verran älliä päässään ja irtileikatusta korvastakin on yllättävää iloa: pienenä maagisena elementtinä Samson kuulee toisinaan asioita, joita irtokorva kuulee, pitkänkin matkan päästä. Tämä jää kuitenkin kirjassa varsin pieneksi elementiksi.
Dekkarina Kiovan korvaa ei erityisemmin markkinoida, vaan Otava on lykännyt sen Otavan kirjasto -sarjaansa. Hyvä niin: veikkaan, että noin yleensä ottaen dekkarinlukijat voisivat olla kirjaan tyytymättömiä. Mitenkään erityisen iskevä kirjan dekkarijuoni ei nimittäin ole, vetävämpää rikostutkintaa löytyy helposti. Juonenkuljetuksessa on muutenkin vähän sinne tänne haahuilun makua ja rikosjutun ratkaisukin tuntuu lopulta aikamoiselta antikliimaksilta. Epämääräisyys toki istuu sinänsä kirjan puitteisiin: useiden vallankumousten keskellä olevan Kiovan kaoottiset olosuhteet ja sekava tunnelma välittyvät kirjasta hyvin. Näissä oloissa ei totisesti ole helppoa olla miliisi ja ylläpitää järjestystä.
Suomennos on luotettavan venäjän taitajan Arja Pikkupeuran käsialaa. Tunnelmaa tavoitellaan muun muassa vanhoilla paino- ja pituusmitoilla. Jos puudat, arsinat ja versokat eivät ole hallussa, kirjan lopussa on suomentajan loppusanat, joissa ne selitetään, samoin kuin Kiovassa käytössä olleet moninaiset rahat, joista lukija ei muuten tolkkua saa. Nimi Kiovan korva on vähän haalea, mutta voittaa kyllä alkuteoksen nimen Samson ja Nadežda. Englanninkieliseksi nimeksi on poimittu kirjan kiinnostavin yksittäinen esine: Samsonin löytämän hopealuun mukaisesti kirja on nimeltään The Silver Bone.
Kiovan korva aloittaa Kiovan mysteerit -sarjan, johon on jo ilmestynyt toinen osa Сердце – не мясо (”Sydän ei ole lihaa”, käännöksissä yleensä Varastettu sydän) ja Kurkov kirjoittaa jo kolmattakin. Samson pääsee siis jatkamaan tutkimuksiaan; saapa nähdä, jatkaako Otava sarjan suomentamista. Minä tuskin jatkan lukemista, sillä vaikka Kiovan korvalla oli hetkensä ja se on historiallisen miljöönsä kuvauksessa kiinnostavakin, kovin suurta paloa jatkaa Samsonin miliisintyön parissa ei jäänyt.
