Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kirjeiden kirjoittaminen on ikivanha tapa jäsentää omaa ajattelua, saada virikkeitä toisen pohdinnoista ja asettua rauhalliseen, odottavaan, hyväksyvään mielentilaan.
Näillä sanoilla alkaa kirjailija Sirpa Kähkösen ja Turun piispa Mari Leppäsen välinen parin vuoden kirjekokoelma. Molemmat naiset ovat tavallaan sanankäytön ammattilaisia: Kähkönen on tuottelias ja laadukas kirjailija, jonka uran tähänastinen huipennus lienee vuonna 2023 Finlandia-palkinnon voittanut 36 uurnaa -romaani. Leppänen taas on ehkä enemmän puheammattilainen ja reipas lasikattojen rikkoja Turun evankelisluterilaisen hiippakunnan piispana; eihän hän ensimmäinen naispiispa ole, mutta hänen lasikattonsa liittyy hengelliseen taustayhteisöön, sillä hän on lähtöisin vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä, jossa naispappeutta ei hyväksytä.
Kirjeitä läsnäolosta -kokoelma ei ole mikään suuren suuri, ja sen olisi varmaan helpohkosti lukenut yhdeltä istumaltakin, mutta näiden tekstien ääressä kaikkinainen hosuminen tuntui turhalta ja väärältä, ja kirjoituksia ja naisten kokemuksia ja ajatuksia halusi oikein pohtia ja punnita ja makustella. Oli mielenkiintoista havaita tekstin edetessä, miten aluksi kirjoittajat tuntuivat olevan kovastikin eri maailmoista sekä ikävuosiensa että muiden taustatekijöidensä ansiosta, mutta kuukausien kuluessa nämä ulkonaiset tekijät asettuivat yhä enemmän taka-alalle ja Kähkösen ja Leppäsen persoonallisuudet alkoivat löytää lisää kosketuspintaa toisistaan.
On mahdotonta sanoa, oliko jompikumpi naisista jotenkin toista hallitsevampi kirjeenkirjoittaja, mutta uskosta ja hengellisyydestä puhuttiin kirjeiden edetessä yhä enemmän. Eikä puhuja ollut pelkästään Leppänen, vaan aihe tuntui suuresti kiinnostavan myös Kähköstä. Kirjailija teki esimerkiksi melko erikoisen ratkaisun Finlandia-palkinnon jälkeen: uupuneena kirjalliseen julkisuuteen ja paineisiin hän suoritti suntion opintoja ja alkoi työskennellä kesäisin hautausmaalla. Hautausmaa nyt ei tehne yksinään kenestäkään uskovaista tai hengellistä, mutta myös kotiseurakunnan Helsingin Kallion kirkon maanläheiset messut ja muut palvelukset alkoivat kiinnostaa kirjailijaa aina vain enemmän.
Leppäselle tosiaan uskosta ja hengellisestä kulttuurista kirjoittaminen oli ihan ammattiasia. Hänen kokemuksensa lapsuudesta lestadiolaisessa kodissa ja poikkeamisesta suviseuroilla vielä liikkeestä irtautumisenkin jälkeen olivat herkkää ja mielenkiintoista luettavaa tällaiselle ulkopuolisellekin.
Kyllä tämä teos kannatti ehdottomasti lukea. Se tarjosi paljon ajattelemisen aiheita, ja kummankin kirjeenkirjoittajan omat tunnistettavat tyylit olivat viehättäviä henkevyydessään.
