Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Unkarissa syntyneen (1935-2011) ja kansannousua 1956 Sveitsiin paenneen Ágota Kristófin omaelämäkerrallisesti sävyttynyt trilogia kertoo kaksospoikien elämästä toisen maailmansodan ja sitä seuranneen totalitaarisen kommunismivallan aikana. Kristóf kirjoitti ranskaksi ja sai uudessa kotimaassaan Sveitsissä useita kirjallisuuspalkintoja. Trilogian hän kirjoitti vuosina 1986-1991. Suomeksi ensimmäinen osa Iso vihko ilmestyi jo vuonna 1988 ja nyt uudelleen 2022. Toinen osa Todiste ja viimeinen Kolmas valhe ilmestyivät tänä vuonna.
Kolmas valhe -teoksen voi lukea sarjasta erillisenä, mutta ymmärtääkö sen, on eri asia. Itse luin kaikki kolme ilmestymisjärjestyksessä, ilman kahta ensimmäistä osaa tarina olisi jäänyt vaillinaiseksi, niin kiinteä kokonaisuus kolme kirjaa ovat. Tarina pistää lukijan miettimään: Mikä on mitä, kuka on kukin? Mitä aikaa milloinkin eletään? Onko lukijaa johdettu koko ajan harhaan? Todiste muunsi kaikkea ensimmäisessä ollutta, Kolmas valhe tuntuu muuntavan sekä ensimmäistä että toista ja kiepsauttaa asiat nurin niskoin.
Henkeä pidätellen kuljin veljesten tarinan mukana. Uskoin, mitä he ensimmäisessä osassa kertoivat. Kunnes toisessa osassa kaikki tuntui olevankin toisin kuin olin uskonut. Olinko vain kuvitellut? Ja olinko kuvitellut kuvitelmani, kun kolmas osa taas muutti toisesta osasta lukemani tai mitä olin kuvitellut lukevani. Ovatko Klaus ja Lucas identtisiä veljiä tai vain muuten sukua keskenään vai eivät ollenkaan sukulaisia. Onko tarinassa kaksi aikuisiksi kasvavaa poikaa vai vain yksi? Vai ei yhtään vai ovatko miehet vain jonkun mielikuvitusta. Miksi tuttu talo sijaitsee tarinan eri kohdissa eri nimisten katujen varsilla? Kysymyksiin saa vastauksia vähitellen, osaan vasta ihan lopussa.
Kolmas valheen alussa kertojana on Lucas. Hän palaa entiseen kotimaahansa, kärsii sydänvaivoista, muistelee lapsuuttaan. Lapsuudessa on kivuliaita muistoja, mutta mitä oikein tapahtui. Ja missä on veli Klaus. Toisen osan kertoja on Klaus. Veli Lucas on etsinyt hänet ja soittaa hänelle.
Toisessa päässä miehen ääni sanoo:
-Täällä Lucas T
Olen hetken hiljaa. Hiki valuu selkääni pitkin. Sanon lopulta:
– Olette erehtynyt. Minulla ei ole veljeä.Ääni sanoo:
– Onpas. Kaksoisveli Lucas.
Veljekset tapaavat ja vähitellen paljastuu, mistä koko tarina alkoi ja miksi totuutta niin paljon muunneltiin ja valehdeltiin. Veljesten kotona tapahtui jotain kauheaa, draama tai katastrofi; “… päässäni nimitän sitä vain ’tapaukseksi’ jolle ei ole nimitystä.” “Tapauksen” seurauksena poikien isä kuolee, toinen pojista loukkaantuu ja veljekset joutuvat erilleen. Pojat olivat silloin niin pieniä, etteivät ymmärrä tarkalleen, mitä tapahtuu. Alkaa erilaisten teorioiden ja valheellisten tarinoiden kehittely. Historia kirjoitetaan uusiksi, se voi olla tänään näin ja huomenna noin. Miten kaikki alkoi ja mitä sitten tapahtui, on ollut vaikeaa selvittää, sillä sota tuhosi tärkeitä johtolankoja. Veljekset ovat viisikymmenvuotiaita, kun tapaavat.
Viimeisessä kappaleessa ollaan hautausmaalla, ja se herättää taas kysymyksen kuka.
Kolmas valhe ja koko trilogia osoittaa, miten keinotekoinen faktan ja fiktion raja on. Identiteetti voi olla valheellinen, ihminen on jotain muuta kuin esittää olevansa. Kun valhetta riittävästi toistetaan, se alkaa muuttua totuudeksi kuin orwelilaisessa maailmassa. Totalitaarisessa yhteiskunnassa ihmiset elävät pelossa, ja pelko lisää valheen voimaa. Tätä Kristóf mielestäni trilogiansa kautta kuvaa. Teksti saa lukijassakin aikaan orwelilaisen olon. Olisiko se ollut Kristófin tarkoituskin. Hän kirjoitti ajasta, jolloin Unkarissa kommunismivallan alla puhuttiin sen määräämällä tavalla ja totuutta jouduttiin muuntelemaan. Sellainen tuntuu pelottavan tutulta myös nyt jopa Euroopassa, kun itänaapurimme kutsuu veljeskansaansa viholliseksi ja nimittää laajamittaista hyökkäyssotaansa erikoisoperaatioksi.
Kristófilla on aivan omanlaisensa kieli. Lauseet ovat lyhyitä jopa töksähteleviä. Kuvailemista, kielikuvia on vähän. Hahmoja kuvataan niukasti etupäässä toiminnan ja dialogien kautta. Välillä tuntuu kuin lukisi näytelmän käsikirjoitusta. Lyhytlauseinen käsikirjoitutyyli tuo tarinaan lisää orwelilaisuuden tuntua.
Hän sanoo:
-Syön myöhemmin.
Sanon:
-Silloin se on jäähtynyt.
Hän sanoo:
– Sinun tarvitsee vain lämmittää se. Tai sitten en syö lainkaan.
Sanon:
– Keitän yrttiteetä, se herättää ruokahalusi.
Nerokas tämä Kristófin Kolmas valhe on, niin kuin koko trilogia tai erityisesti koko trilogia on. Kerronnallisesti, psykologisesti ja sanomaltaan. Se ei unohdu heti lukemisen jälkeen – tuskin unohtuu koskaan, niin vaikuttava se on.
Kannattaa lukea!