Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sodanjälkeisessä ajassa eletään paperitehdaspaikkakunnalla patruunan näennäisen turvallisessa alaisuudessa, tosin väki pysyy kuuliaisena vailla ääni- tai päätösvaltaa, omaa tahtoa. Luokkajaon seinä on selvä, siihen muuriin on aika porata jokunen reikä.
Tuosta Mooses Mentula saa yhden ulokkeen romaaniinsa Toiviokoski, jonka ydintä on Vilhon ja Elsan yhteiselämän alkutaival. Toiviokoskella eletään tavallaan Toivo Pekkasen tavoin tehtaan varjossa ja samoilla mie-seuduilla Suomea.
Sodassa kätensä menettäneeltä mieheltä ei työnteko tahdo luonnistua tukkien kanssa telutessa, niinpä sotakokemukset ja raskas työ pitävät Vilhon vahvassa heroiinikoukussa. Vilho on muutenkin enempi kirjamiehiä, vaikka koulunkäynti olikin tyssännyt isän kieltoon ja varattomuuteen.
Mentula liikkuu ajassa ja paikassa taitavasti, etenevää rytmiä rikkomatta edestakaisin, Vilhon elämä täydentyy kerroksittain lukijan käsiteltäväksi ja pääteltäväksi. Kerrankin voin sanoa, että tykkäsin nappiin osuvista täydentävistä takaumista.
Vähitellen Vilholla on edessä luokkanousua, kun henkilökuntalehti hakee lehteen työntekijäpuolenkin ääntä, jonka ilmaiseminen ei kuitenkaan ole suotavaa mikäli se poikkeaa omistajan äänestä. Siinäpä taas lisäpulma Vilholle, joka muutenkin kipuilee perhe-elämässään.
Kyllä Mooses Mentula toiviokoskislaisten elämän on uskottavasti eteemme leväyttänyt, realistinen ote ei lipeä, vaikka muutamin paikoin vaarassa onkin, kun Pallaksella hiihdellään ja kaulusherrasväen juhlia peilaillaan.
Hyvän kirjan tunnus on tietysti myös lukijan sanavaraston karttuminen, mihin Mentulan monelle vieras paperitehdasmiljöö tarjoaa oivan lisän työtermeineen ja puheineen siinä missä jokin Päätalon savotointi.
Oikeastaan: Toiviokoski vaatii koko sarjan. Mentula, anna palaa – pohjaa on!