Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Alkuvuodesta 2026 julkaistu Langenneiden naisten talo on itsenäinen jatko-osa Johanna Annolan historialliselle romaanille Valkenee kaukainen ranta. Yhdessä ne muodostavat Annolan Routataivaat-sarjan. Kahden kirjan muodostama ”sarja” on tosin vasta aluillaan, mutta kirjoja yhdistävät 1890-luvun lopun köyhäinhoidon laitokset, vaivaistalot ja naisten suojakodit ja niiden tarmokkaat johtajattaret. Kirjoissa on pari yhteistä henkilöä ja muutama viittaus aiempiin tapahtumiin, mutta kummankin kirjan voi lukea täysin itsenäisenä teoksena.
Langenneiden naisten talo on Helsingissä, Eelis ja Mathilda Blixtin kotona. Talossa on kahdeksan suojapaikkaa entisille vangeille, kokoteille ja muille seksityöläisille, hyväksikäytetyille tai muuten hädänalaisille naisille. Mathildan johtamalla suojakodilla on maine huonojen naisten paikkana. Naiset ja tytöt tulevat sinne poisoppimaan huonoa elämää ja harjoittelemaan kodin taitoja, jotta he voivat työllistyä piioiksi tai taloudenhoitajiksi. Kaikki eivät tule aina omasta halustaan, karkaavatkin usein, mutta palaavat kuitenkin takaisin tajuttuaan, miten hyvä Mathildan luona on olla.
Mathildan ja Eeliksen avioliitto on lapseton ja näivettynyt. Sanoisin, että platoninen. Annola kuvaa hienosti, miten pariskunta puhuu toistensa ohi, etääntyy yhä kauemmas toisistaan ja kuinka Eelis kuitenkin kaipaa vaimon vuoteeseen ja hänen hoivattavakseen.
Kaikki sellainen oli luonnollista ja hyväksyttävääkin, tiettyyn rajaan saakka. Toisin oli Mathildan suojattien laita, sillä näiden vietit olivat täysin ylikorostuneita ja koko olemus silkkaa keimailua ja flirttaamista. Miten palavasti Eelis olisikaan halunnut ymmärtää, mikä sai tytöt käyttäytymään niin, ylittämään rajan kerta toisensa jälkeen.
Eelistä ärsyttävät kodissaan asuvien siveettömien suojattien touhuaminen, tirskuminen ja supattelu. Hän on syvästi uskovainen herätysliikkeen aktiivi, jolla on palava halu kohti jotain suurempaa ja pyhää. Voi kunpa hän, syrjäisen salotorpan poika, voisi joskus vielä tulla muiden arvostamaksi edes jollain saralla – jos ei saarnaajana ja uskonnollisten tekstien kirjoittajana, niin kenties tutkijana? Kunpa vain tytöt antaisivat hänen kirjoittaa rauhassa.
Kielitaitoisena miehenä Eelis löytää saksalaisen tiedejulkaisun ja innostuu matkimaan siinä kuvattuja tutkimuksia. Hän yrittää selvittää unikokeilla, missä kehon osassa moraalittomuus asustaa. Sitä kohtaa manipuloimalla voitaisiin vaikuttaa niihin aivoalueisiin, jotka määrittävät, miten moraaliton ihminen on. Siveettömyys voitaisiin parantaa, ja Eelis saisi vihdoin ansaitsemaansa huomiota!
Luettuani oli vähän pahoillani Mathildan ja hänen suojattiensa puolesta. Suuren osan heille omistetusta ja nimetystä kirjasta kaappasikin itsekeskeinen Elias ja tämän kilvoittelu uskon ja tieteen saroilla. Erityisesti Mathilda jäi minusta ikävästi miehensä varjoon. Tosin Eelis auttoi tekemään näkyväksi sen, miten yläluokkainenkin nainen voi langeta väärään mieheen ja millaista moraalittomuus hänen kohdallaan oli.
Johanna Annolasta on kahden kirjan perusteella tullut yksi suosikeistani kotimaisten historiallisten romaanien kirjoittajana. Hän tuntee aiheensa laajasti ja osaa tarinallistaa faktat hienosti. Hänen hahmonsa ovat monipuolisia ja inhimillisiä, hyvine ja heikkoine puolineen. Annola on niin taitava, että hänellä on annettavana jopa liikaakin aiheita. Pelkästään langenneiden naisten tarinoihin keskittyminen olisi tässäkin tapauksessa ollut aivan riittävästi. Onneksi Annolan aiheet eivät kuitenkaan ole vielä lopussa – Langenneiden naisten talon loppu antaa lupauksen Routataivaat-sarjan jatkosta.
