Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hän kuunteli ja laski ja paino asetettiin varovaisin käsin hänen rinnalleen. Hän avasi silmänsä ja huuto oli nyt tauonnut. Sen sijaan hän tunsi hengityksen ihollaan ja sitten sydämen lyövän omaansa vasten. Apposen avoimet kirkkaat silmät tuijottivat häntä. Hän ja lapsi katselivat toisiaan hiljaisina. He katselivat toisiaan ja lapsi kääntyi häntä kohti ja hakeutui hänen rinnalleen, kuin he olisivat maanneet sillä tavoin ennenkin, kuin tämä olisi pelkkää toistoa.
Lily on juuri tullut äidiksi. Hän on uuden äidin tavoin hieman hämmentynyt, mutta pian hänen ja Jackin, joksi vauva on nimetty, välille syntyy kiihkeä symbioosi. Lily kokee, ettei ole eroa siinä, missä toinen päättyy ja toinen alkaa. Heti synnyttäneiden osastolla Lily pitää Jackin koko ajan vieressään, eikä suostu laskemaan tätä hetkeksikään pois läheltään, saati sitten että nukuttaisi vauvansa sairaalan muoviseen lastensänkyyn. Samanlainen hoito jatkuu kotona Lilyn ja hänen puolisonsa Marcuksen luona. Lily ei halua jättää Jackia hetkeksikään yksin, ja vaikka sairaalassa on kuinka varoiteltu perhepedistä, hän pitää pojan vierellään ja valvoo yöt häntä katsellen. Ulos hän lähtee vain välttämättömästä syystä ja kuljettaa Jackia kantoliinassa; lastenvaunut tuntuvat hänestä kylmän vierailta.
Mistä tämä ylenpalttinen symbioosi sitten johtuu? En mitenkään tarkoita kategorisesti, että perhepedit ja kantoliinat olisivat sinänsä turmiollisia. Kirjan tekstin finessit antavat kuitenkin ymmärtää, että Lilyn ja Jackin suhteessa on jotain outoa. Mutta sitten Lilyn nykypäivästä ja aikuisuudesta kertovien lukujen väliin on siroteltu sydämeenkäyviä jaksoja hänen omasta lapsuudestaan, josta äiti oli aina poissa, teki kahta työtä yötä päivää ja korkeintaan nukkui hetken kotona, jolloin häntä ei tietenkään saanut häiritä. Kouluikäisen Lilyn tunteiden ja äidin häijyn piittaamattomuuden kuvaus koskee syvälle sisimpään: fyysistä väkivaltaa ei ilmeisesti ole, mutta henkinen väkivalta, suorastaan pahuus, on sitäkin tavallisempaa. Toisaalta tarinaan mahtuu myös melko hyviä hetkiä, mutta niidenkin päälle ulottuu äidin vihan varjo.
Luontainen käytös oli siis hyvin koskettava kirja. Niinhän oli myös edellinen lukemani Hashemzadeh Bonden kirja Olimme kerran, mutta jollain tavalla tämä repi mieltä enemmän. Loppu on kuitenkin suhteellisen sovinnollinen, ikään kuin Lily pystyisi kuitenkin käsittelemään analyyttisesti sekä omaa symbioottista äitiyttään että äitinsä käytöstä. Kieli on taitavaa – kiitos siis myös Jaana Nikulan oivalliselle käännökselle – ja merkillisen tiivistä, niin etten pystynytkään lukemaan tätä sivumäärältään lyhyttä kirjaa yhdeltä istumalta, kuten olin aluksi ajatellut. Teksti vaati pohdintaa, eläytymistä ja etääntymistä. Hyvän kirjan merkkejä nämä kaikki!
