Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
“Vain neljä henkilöä romaanissa Murhenäytelmä ovat täysin keksittyjä.” Näillä sanoilla kirjailija aloittaa teoksensa viimeistelyvaiheen, “Kiitokset”, jotka luettuaan myös lukija tietää, miksi yhdysvaltalainen useasti palkitun kirjallisen uransa novellien ja romaanien parissa luonut Jayne Anne Phillips halusi kirjoittaa tämän kirjan, tämän tiiliskiven, eräiden veritekojen anatomian, viettää vuosia tämän “salaisen kirjan” parissa.
Teoksen ydin, yli kahdeksan vuosikymmentä sitten Länsi-Virginiassa, Quiet Dellissä, tapahtunut todellinen rikos, rakkauskirjemurhien sarja, on ollut omalla tavallaan osa hänen elämäänsä hyvin pitkään, tapahtumapaikat tuttuja. Tämän on oltava vähintäänkin osasyynä siihen, että kirjailijatar on jaksanut kirjoittaa näin pitkän ja pilkuntarkan analyysin tapahtumista, jotka johtivat lukuisiin kuolemiin, lukuisilla eri tavoilla, lukuisista eri syistä. Tässä kohtaa haluan esiintuoda ajatukseni, joka leijui useasti mielessäni teosta lukiessani. Emme me ihmiset muutu, vaikka kehitys kehittyykin: ennen rikollinen mieli etsi uhrinsa kirjeenvaihtopalstoilta, nykyään samaa tapahtuu internetin erilaisilla foorumeilla. Teoksen köyhtynyt ja epätoivoinen leski voisi toimia juuri tällä tavoin yhä tänäkin päivänä. Ja löytyä perheineen murhattuna.
Kuten sanottu teoksen keskeisistä henkilöhahmoista neljä ovat silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Loput romaanin karmivan rikoksen uhreista sekä sivuamista ovat nimiltään todellisia, ajatuksiltaan, havainnoiltaan ja keskinäisiltä suhteiltaan fiktiota. Teoksen lähdemateriaali sitä vastoin, kirjeet, oikeuden pöytäkirjat, lehtiartikkelit ja valokuvat ovat alkuperäisiä dokumentteja. Tämä tekee kirjasta sangen käsinkosketeltavan kokemuksen, kuvauksen jota lukija seuraa kuin avoimin ovin käsiteltävää oikeuden istuntoa. Kuka teki ja mitä, missä, minkä takia ja kenen kanssa? Tämä ei kuitenkaan ole romaanin ainoa sisältö, vaan rikoksen ohella oman tilansa ottavat myös sitä seuraavat journalistit omine henkilökohtaisine ihmissuhdekiemuroineen edustaen teoksen totaalisen fiktiivistä henkilökaartia. Itsenäinen, työtä tekevä nainen sekä homoseksuaali – ei tietenkään julkinen sellainen – mikä rautainen kaksikko 1930-luvun totuttuja normeja rikkomaan!
Murhenäytelmä ei ollut ensimmäinen Jayne Anne Phillipsini. Se oli toinen. Siihen kummasta pidin enemmän, en osaa vastata, mutta rehellinen ollakseni, molemmat koettelivat kestävyyttäni, tosin täysin erilaisista syistä. Kumpaakaan en kuitenkaan olisi jättänyt puolitiehen, en edes harkinnut moista. Ensimmäiseni, Suojeluksen, kohdalla minun oli nieltävä se tosiasia, että sen kielikuvat ja vaikeaselkoinen symboliikka olivat yksinkertaisesti liikaa minulle. Murhenäytelmä sen sijaan oli musertaa minut ajoittaisella pitkäpiimäisyydellään; tämän kaiken olisi voinut sanoa niin paljon nopeammin. Tässä vaiheessa en voikaan olla vertaamatta teosta toisen yhdysvaltalaisen, Joyce Carol Oatesin, vallan samantyyppiseen järkäleeseen Sisareni, rakkaani. Tiivistämällä näistä molemmista mielenkiintoisen ytimen omaavista traagisista tarinoista olisi kehkeytynyt vielä huomattavasti miellyttävämpiä lukukokemuksia.
Jayne Anne Phillipsiin kirjailijana palatakseni haluan todeta, että yhä edelleen hänen tyylinsä on minulle mysteeri. Niin erilaisia nämä kaksi, Suojelus ja Murhenäytelmä, ovat että vaaditaan vielä vähintään kolmas, jotta voin mahdollisesti julkituoda mielipiteeni hänestä. Sangen mielenkiintoista, onneksi jo tähän mennessä suomennettujakin riittää mukavasti. Suosittelen muitakin tutustumaan.
Lopuksi pieni nuhteen sana rakkaalle Keltaiselle kirjastolle: kirjoitusvirhe tai kaksi sallittakoon, tällä kertaa niitä vilisi. Ei hyvä.
