Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu : kun nykyhetkestä tuli second handia

Osta kirja itsellesi

Ei noin leveää maata, 6600 km, voi hallita vapaammin. Näyttihän tuon Gorbatšovin ja Jeltsinin aika. Pitäisi olla tsaari, Lenin tai Stalin, kommunismi ja sosialismi ainakin, muuten putsataan valtion omaisuus kansan ulottumattomiin oligarkeille, niin kuin nyt on käynyt Neuvostoliiton romahdettua.

”Meikäläiselle vapaus on samaa kuin marakatille silmälasit. Kukaan ei tiedä, mitä sillä pitäisi tehdä. Kaikki nämä kauppakojut ja basaarit…”

”Ennen sitä sanottiin keinotteluksi, nyt se on bisnestä.”

”Yhdelle rinkilä, toiselle rinkilän reikä. Voucherit piti sijoittaa yritysten osakkeisiin, mutta ei sitä juuri kukaan osannut tehdä.”

”Tappaa, ryypätä ja naida – ne kolme iloa sodassa.”

”Valtiovaltaan ei mitenkään pääse käsiksi. Meillä on jäljellä vain aseet ja lakko. Tai kiskoille asettuminen.”

Valkovenäläisen nobelkirjailijan Svetlana Aleksijevitšin 700-sivuisesta muhkeasta murikasta, Neuvostoihmisen loppu, riittäisi lainaamista sen tuhannen verran kirjailijan haastatellessa venäläisiä kommunismin murtumisen jälkeen. Osa kaipaa mennyttä neuvostoaikaa, jolloin ruokaa riitti, vaikka vapaus ja henkiriepu olivatkin katkolla koko ajan, osa ei voi sietää sitä, osa on syntynyt tuon ajan jälkeen sitä kokematta, mutta kaikilla on mielipide venäläisyydestä ja nykymenosta.

Turvallisen kotoisista intelligenteistä keittiökeskusteluista kaduille turvattomiin mielenosoituksiin kuljettaa Aleksijevitš lukijoitaan, ja mielenosoitusten kautta pidätyksiin. Ja pian ollaankin keskellä väkivaltaa ja ukinaikaisia teloituksia, jolloin pyöveleiden etusormet rasittuivat ja lääkärit määräsivät oikean etusormen hierontaa kahdesti viikossa, jotta suunnitelmat täyttyisivät. Ollaan hulluuden ja hirmuisuuden ytimessä.

Olemme mielenkiintoisesti kirjoitetulla matkalla ympäri ihmisen maailmoja, ympäri elämää maassa, jonka Ville Haapasalo on meille kuvin näyttänyt, ja joka jälleen kerran mullistui – eikä sitten mullistunutkaan, koska ’viidessä vuodessa Venäjällä voi muuttua kaikki, mutta kahdessa sadassa vuodessa ei muutu mikään’.

Eli rauhoitutaanpas kaiken melskeen jälkeen, ja luetaan kirjan lopusta maalaismuijan muistutus:

”Mutta mikä minulta on hävinnyt? Niin kuin elin ennen pikku mökissä ilman mitään mukavuuksia – ilman vesijohtoa, ilman viemäriä, ilman kaasua – niin elän nytkin.

Mitä siellä pääkaupungissa on? Meiltä on Moskovaan tuhat kilometriä. Katsomme Moskovan elämää televisiosta niin kuin elokuvaa. Tunnen Putinin ja Pugatšovan… en ketään muuta… On joukkokokouksia, mielenosoituksia. Mutta me täällä elelemme niin kuin ennenkin. Niin sosialismissa kuin kapitalismissakin. – – – Täytyy odottaa kevättä. Istuttaa perunaa…”

Loppukuittaukseksi vielä vahvistettakoon, että vuonna 2015 Nobel-komitea, sittemmin ryvettynyt, on ollut harvinaisen oikeassa myöntäessään kirjallisuuspalkinnon Svetlana Aleksijevitšille, s. 1948. Jo pelkästään tämä teos sen saamisen oikeuttaisi.

hikkaj

SARVilainen - myös lukiessa. Opettaja - ollut. Kieli kaikki kaikessa - suomen kieli. Ei oo Kilven voittanutta - Volterin eikä Eevankaan. Kotiblogipottu. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.