Viola Ardone: Nimeni on Oliva Denaro

Korjaava avioliitto? Mitä sellainen oikein on? Mitä se korjaa? Tällainen termi tuli itselleni Oliva Denaron tarinan myötä tutuksi. Ja sehän tarkoittaa jotain aivan kamalaa: jouduttuaan raiskatuksi nainen voi avioitua pahantekijänsä kanssa, jolloin hän välttää yleisen häpeän, ja samalla raiskaajakin saattaa pitää kunniansa. Näin siis Sisiliassa 1960-luvulla, ja kirja kertoo takakannessaan, että tämä käsittämätön laki kumottiin vasta vuonna 1981.

Kirjan alussa eletään siis vuotta 1960. Oliva on 16-vuotias, hän elää melko köyhässä perheessä, jossa etenkin äidin ylläpitämät sopivaisuus- ja siveyssäännöt luovat tytön ympärille jotakuinkin vankilan tai suljetun osaston kaltaisen ympäristön. Naisen ei sovi tehdä sitä eikä tätä. Kirkon ja kodin muodostama yhteisö puristaa nuorta Olivaa lujasti. Koulussa sentään on vapaampaa, koska Rosaria-opettaja on yllättävän edistyksellinen, kuten myös lähin ystävä Liliana. Lilianan isä on kommunisti, joka pitää palopuheita vajassaan enemmän tai vähemmän vastaanottavalle yleisölle. Olivan ei tietenkään sovi käydä moisissa tilaisuuksissa.

Sitten tapahtuu kauheita: kondiittorin poika, lipevä ja vastenmielinen, on iskenyt silmänsä Olivaan, ja raiskaa tämän pelottavan tapahtumasarjan päätteeksi. Tässä ei mene vain Olivan kunnia, vaan myös koko perheen. Ja tällöin kuvaan astuisi se korjaava avioliitto, mutta jostain Oliva löytää itsestään voimaa eikä suostu siihen. 

Viola Ardone kirjoittaa tavattoman taitavasti. Kuudenkymmenen vuoden takainen klaustrofobinen tunnelma tukahduttaa lukijaakin. Mutta samalla Olivan toiminta, se rohkeus, jonka hän löytää itsestään opettajan, Lilianan ja viime kädessä oman isänsä myötävaikutuksella, on uskomaton voima. Koko kirjan motoksi sopisivat Lilianan sanat Olivan äidille:

”Ajat ovat muuttuneet emmekä me nuoret ole samanlaisia kuin te olitte: emme alistu siihen, miten asiat ovat aina olleet. Vain yksikin ’ei’ voi muuttaa koko elämän, ja monta ei-vastausta voi yhdessä muuttaa maailmaa.”