Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina : kypsyys – vanhuus

Osta kirja itsellesi

(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)

Ja nyt tämä Napoli-sarja sitten loppuu – voi! Kyseessä on kuitenkin yksi viime vuosien tärkeimpiä lukuelämyksiäni. On ollut ilo seurata Elenan ja Lilan vaiheita, olkoonkin että välillä tekisi mieli ravistella kumpaakin, mutta se johtunee siitä, että henkilöhahmot ovat elävän ihmisen kaltaisia, eivät mitään kiiltokuvia, ei edes tarinan kertoja Elena, eikä varsinkaan hän.

Tässä neljännessä osassa kirjailijana menestynyt Elena päättää palata maailmalta Napoliin, eikä sielläkään minne tahansa, vaan ihan kotikortteliin. Elena on käynyt hermojaraastavaa taistelua kahden elämänsä miehen, puolisonsa ja kahden tyttärensä isän Pietro Airotan ja jo varhaisnuoruudesta tutun hurmurin Nino Sarratoren välillä. Mutta palattuaan Napolin kortteliin ystävyys Lilan kanssa saa uutta potkua; Elena alkaa vähitellen hyväksyä, ettei Lila pidä hänen kirjoistaan tai kirjoista ylipäänsä, vaan haluaa puolestaan menestyä yrittäjänä tietokonealalla. Elena pohtii suhdettaan Lilaan näin:

”Olin lapsesta lähtien antanut hänen mielipiteilleen liikaa painoa, ja nyt tuntui kuin olisin vapautunut taakasta. Lopultakin oli selvää, että minä en ollut Lila ja Lila ei ollut minä.”

Samaan aikaan koko Napolissa ja korttelin asukkaissa tapahtuu paljon muutoksia. Vanhempi polvi, sen mukana Elenan vanhemmat ja appivanhemmat, ikääntyvät väistämättömästi. Lapset kasvavat ja aiheuttavat omia ongelmiaan. Solaran veljekset Marcello ja Michele ne vain pysyvät seudun pelättynä kaksikkona, joita kukaan ei uskalla vastustaa – paitsi tietysti mitään pelkäämätön Lila. Mutta lopulta katastrofit eivät kierrä häntäkään.

Aiemmissa osissa on annettu ymmärtää, että naiskaksikon tiet erkanevat lopullisesti. Tämä neljäs osa kertoo ainakin osittain syitä siihen. Mikään ei ole pysyväistä, mikään ei jatku loputtomiin. Niinhän käy myös tämän kirjasarjan kanssa. Vaikka se runsaine sivumäärineen, valtavine henkilögallerioineen ja pikkutarkkoine kuvauksineen oli välillä hieman työlästä luettavaa, palkinto oli iso. Ehkäpä tässä kirjasarjassa on jotain elämää suurempaa.

(Erityisesti uudet kotimaiset julkaisut on usein, ei aina, saatu kustantajalta arvostelukappaleina. Se, mistä kirja on saatu, ei vaikuta siihen, kehummeko vai emme.)

Tuija

Olen Tuija ja olen suhtautunut intohimoisesti kirjoihin ja lukemiseen jo yli 50 vuoden ajan. Myös työni on kirjojen parissa puurtamista, sillä toimin tietopalveluneuvojana Tampereen yliopiston kirjastossa. Luen mieluiten kaikkea laatukirjallisuutta dekkareita ja tyttökirjoja unohtamatta. Kaikki vinkit »

Kommentti

  1. Kesällä katsottuani tv-sarjan Loistava ystäväni rohkenin siirtyä aivan uudenlaiseen maailmaan varsin runsaan dekkarivaiheen jälkeen.
    Lainasin koko Elena Ferranten Napoli -sarjan. Aluksi olin varauksellinen, koska olin jo nähnyt tv- version napolilaisten tarinasta. Mitä uutta kirjat voisivat enää antaa? Mutta todellakin antoivat.

    Vaikka tv-sarja oli loistava, kirjat avasivat paljon syvällisemmin tarinaa napolilaistyttöjen elämästä ja olivat myös mahtava aikakausikuvaus sodan jälkeisestä ajasta Euroopassa ja varsinkin Italiassa.
    Hämmestelin, että en ollut nuoruudessani kiinnittänyt huomiota siihen, että Italiassa tapahtui sellaisia raakuuksia ja maa oli melkein sisällissodan partaalla. Ranskan opiskelijamellakat muistan, samoin Länsi-Saksan tapahtumat, mutta Italia oli jäänyt jotenkin vaille huomiota.
    Yhteiskunnan murros oli kirjoissa kuitenkin vain kulissi, jonka rinnalla kirjailija kertoi Napolin köyhällistökorttelin nuorten kasvutarinaa.
    Aikakuvauksen myötä Ferrante kirjoittaa tien auki ihmisen mieleeen, tapaan ajatella, tuntea ja käyttäytyä eri ikävaiheissa. Viimeisen teoksen lopussa Elena (Lenu) on jo 68 -vuotias elämässään menestynyt kolmen älykkään ja menestyneen tyttären äiti ja isoäiti, mutta siitä huolimatta hänen sisällään on vieläkin se pikkutyttö, joka lapsen lailla kaipaa rakasta ystäväänsä ja on tietyllä tavalla kiinni hänessä, vaikka ei ole tästä vuosiin kuullutkaan.

    Ihailen kirjailijan älykkyyttä, tapaa kertoa Lenun silmin ja ajattelun kautta asioista, ennen kaikkea lähes sairaalta vaikuttavasta riippuvuudestaan ystävyydestään Lilaan. Välillä ajattelin, että Lenusta ei varmaankaan olisi tullut sitä mitä hänestä tuli ilman ystäväänsä. Kukapa tietää.

    Kirjasarjan edetessä oli mielenkiintoista lukea siitäkin, miten Elena hiljalleen menestyessään irtaantui Lilan varjosta, mutta oli kuitenkin samalla kiinni älykkäässä ystävässään ja varmaankin on elämänsä loppuun asti. Samoin kuin Lila on riippuvainen kirjan kertojasta (Lenusta).

    Kaikista eniten olen kiitollinen Ferranten Napoli -sarjalle siitä, että se avasi myös oman mieleni pohtimaan elämääni ja käyttäytymistäni, omaa tapaani ajatella. Miksi toimin niin tai noin isoissa ja pienemmissä asioissa? Luulen osaavani nyt myös tarkkailla uudella tavalla minulle tärkeiden ihmisten käyttäytymistä ja sanomisia, kiitos lukukokemuksen. Voisin sanoa, että Ferrante teki Napolisarjallaan todella hyvää minulle henkilökohtaisesti. Enemmän kuin kymmenen terapeuttia olisivat pystyneet koskaan tekemään.

    Suosittelen teoksia lämpimästi. En enää ihmettele lainkaan viimeisen kirjan kansilehdessä ollutta The Chicago Tribunen arvostelua, jossa arveltiin Napoli -sarjan olevan suurin saavutus koko sodan jälkeisessä kaunokirjallisuudessa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 867 tilaajan joukkoon!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...