Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Leda on keski-ikäinen englantilaisen kirjallisuuden opettaja, jonka aikuiset tyttäret ovat muuttaneet isänsä luo kauas Italiaan. Hän päättää lähteä kesälomallaan rantakohteeseen Etelä-Italiaan nauttiakseen vapaudestaan ja yksinäisyydestään vailla äitiyden kahleita ja velvoitteita. Äitiys kuitenkin iskeytyy hänen silmilleen rajusti ennen pitkää, kun hän alkaa seurata rannalla aikaa viettävää napolilaista suurperhettä, johon kuuluu viehättävä nuori Nina-äiti leikki-ikäisine tyttärineen.
Ninasta muodostuu Ledalle lähes pakkomielle, hän näkee kauniina kuvana tämän aluksi niin idyllisen äiti-tytärsuhteen: nuori äiti omistautuu tyttärelleen niin suloisen näköisesti, leikkii tämän kanssa, omistautuu kokonaan hoivaamiselle. Ledan mielessä alkavat väistämättä myllertää muistikuvat menneisyydestä omien tytärten kanssa ja toisaalta hän kokee myös väläyksinä taantuvansa kohti ”äitiäni, mummiani, sukuni mykkien, äkäisten naisten ketjua.” Kuinka hän halusikaan murtaa tuon ketjun! Ja miten vaikeaa se sitten kuitenkin oli.
Ledan tunnemyrsky kuohuu rajummin kuin romaanissa alati läsnäoleva meri. Äitiyden pimeän puolen kuvaajana Ferrante osoittaa mestarilliset kirjalliset kykynsä: hänen minäkertojansa ei säästä itseään, ei unohda pieniäkään kipeitä yksityiskohtia repivästä suhteesta tyttäriinsä. Biancan ja Martan hurja vihamielisyys äitiään kohtaan ja Ledan samantapaiset tunteet vyöryvät tummana virtana kohti lukijaa. ”Aina tulee hetki, jolloin lapset kysyvät vihaisina ja onnettomina: miksi sinä synnytit minut.” Ferrante ei olisi oma itsensä, jos näiden naisten tunteiden kuvaus jäisi yksiulotteiseksi. Mukana on sittenkin rakkautta, hellyyttä, välittämistä, lämpimiä hetkiä.
Kirjan läpi kulkee juoni marginaalisen tapahtuman hurjista seurauksista, ja lukija joutuu odottamaan pitkään nähdäkseen, särkyykö se ihannekuva, jonka Leda on mielessään luonut Ninasta, näkeekö hän loppuun asti kauneuden ja idyllin? Voiko se olla totta? Onko kuitenkin olemassa naisia, joille äitiys on helppoa, luontaista ja iloista?
Ferranten yhtenä teemana on mainittava vielä suhde kieleen, ja olisi hienoa osata italiaa ja pystyä lukemaan häntä alkuperäiskielellä, sillä jo Helinä Kankaan oivaltava suomennos antaa ymmärtää, miten paljon kirjailija saa irti vaikkapa Napolin seudun murteesta, jolla on ollut tärkeä osa kaikissa hänen kirjoissaan. Ledalle se on toisaalta viesti lapsuudesta ja äidin kielestä, siis siitä oikeasta äidinkielestä, joka merkitsi hänelle kuitenkin sitä mykkyyden ja vihan ilmaisijaa. Toisaalta hän kuitenkin ihastuu aluksi Ninan tapaan puhua tätä murretta: ”kielet vaikuttavat minuun kuin salainen myrkky, joka aina silloin tällöin kuohahtaa pintaan ja jolle ei ole olemassa vastalääkettä.”
Aivan kuten viimeksi ilmestynyt Ferranten kirja, Amalian rakkaus, myös tämä Tyttären varjo on pienikokoinen suuri helmi, todellakin lukemisen arvoinen teos.
