Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
“Olen 41-vuotias äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Voiko sen masentavampaa virkettä olla?”
Itse asiassa voi, jos laitetaan sivulauseeseen lisäyksenä, että olen hieman ylipainoinen ja ala-asteikäisen tytön yksinhuoltajaäiti.”
Näin ollaan “surkeuden” ytimessä ja itseironian sisimmässä ja päästään itse kirjailijan vinoilevaan ilmaisuilotteluun. Kertoja, romaanin Aisku-ope, istuu rippituolissa tilittämässä syntejä syviä ja lukija pappina kuuntelulla korvat höröllään kuin aasilla ikään: mitähän jännää confessionia vielä tuleman pitää.
On joukossa ihanaakin, kuten maailman komein sulhanen: tuo Elmo, koulun virastomestari, jonka kanssa asiat ovat jo paljon pitemmällä kuin edellisessä romaanissa Tujuin terkuin ope, puhumattakaan sitä edellisestä, ekaopeosasta Terkuin ope. Nyt ei huolena ole enää Elmon menettäminen. Siispä uusia huolia mahtuu tilalle, jopa niin että pätkä saikkua tulee tarpeeseen.
Vaan kyllä suurimman huolen Aiskun elämään tuo työssä sattuva yo-kirjoituksiin ajoittuva lunttaamistapaus: tapauksen kulussa mukana edelleen, kuten ennen, vessakäynti, mutta nyt ei vessanseinä vaan tietokoneruutu. Painaako villaisella vai käräyttäkö? Tapauksen takana olevan vielä vakavamman asian selvittyä. Moraalinen ja eettinen probleema valtava. Suorastaan musertavan vaikea selvitettävä, mikä aiheuttaa pitkän piinan.
No näin lukijapappina armahdan: teit Aisku oikean ratkaisun, sanokoot muut mitä tahtovat.
Aino Leppänen, s. 1982, kirjoittaa juuri tuohon tyyliin, siis siten, että hän tempaa huomaamattaan lukijansa mukaan pohtimaan ja ratkaisemaan niitä monenlaisia arjen huolia mitä nyt elämä runsain määrin Aiskulle tarjoilee.
Ei siis mikään ihme jos myös tarinan päätyttyä kirjan loppukaneettina, kirjailijana, suorastaan usuttaa lukijoita interaktiiviseen sananvaihtoon. Nykykirjailija on laskeutunut jalustaltaan, kuten moni muukin nykyammattilainen aina presidentti Stubbia myöten: se on nykyaikaa, vai olisiko Linna eli Waltari eli Huovinen verhojaan tavan lukijalle availlut – no Päätalo kyllä.
Itseironia, ellei peräti sarkasmi, on Leppäsen valtti ja lukionopettajaksi miltei luokanopettajamainen empatiakyky ja kasvattajavaisto. Huumorintaju ja sopiva vauhdikkuus, myös mikä ettei, ovat lisärikkana rokassa. Mutta seuraavassa osassa, Aiskun ikääntyessä, on syytä jo kertakaikkiaan luopua chick liteydestä, lopettaa Elmon vartalon ulkoinen ihailu ja siirtyä enempi aivoihin ja aivotöihin. Tai lienee moinen toive mahdoton, mikäli Aisku yhä jatkaa työtään lukiolaisten opena, noiden huimien. Toivoa kuitenkin sopii.