Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Viime vuosina on käynyt yhä selvemmäksi, miten tärkeää journalismi on toimivan demokratian kannalta, joten mielenkiintoinen kysymys on miltä sananvapauden arki oikein näyttää pääkallopaikalta. Riitta Korhosen ja Hannu Ollikaisen erinomaisessa kirjassa 17 entistä ja nykyistä päätoimittajaa kertoo, millaisia sananvapauteen liittyviä asioita toimituksissa päivittäin ratkotaan, ja miten mediat takaavat oikean tiedon välittämisen valeuutisten ja somepöhinän keskellä.
Ensiksi on syytä mainita hyvät uutiset: paljon puhuttu journalismin kuolema on tainnut sittenkin olla ennenaikainen pelko. Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen johtaja Riikka Räisänen pohtii, miten valeuutiset ja trollaus ovat tavallaan tehneet journalismille hyvääkin pakottamalla laatumedioita skarppaamaan. Ryhtiliike on palauttanut uskoa alan tulevaisuuteen ja yleisöllekin näyttää laatu-journalismi jälleen kelpaavan.
Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Eero Hyvönen tietää myös kertoa miten Suomessa on sikäli poikkeuksellinen (ja positiivinen) tilanne, että kulutamme vielä uutisia omien medioidemme kautta. Monissa Euroopan maissa tilanne on jo se, että sosiaalinen media on pääasiallinen uutislähde, niin nuorille kuin keski-ikäisillekin.
Siitä huolimatta huolenaiheitakin kyllä on, ja oikeastaan aika paljon. Lapin kansan päätoimittaja Antti Kokkonen nostaa esiin tärkeän asian, nimittäin sen miten media-alan tuhannet hävinneet työpaikat itsessään ovat uhka sananvapaudelle. Kun henkilöstö vähenee, on entistä vähemmän ihmisiä huolehtimassa yhteiskunnan läpinäkyvyydestä ja avoimuudesta. Kokkonen nostaa esiin konkreettisen esimerkin, miten resurssipula johtaa varsinkin pienissä maakuntalehdissä siihen, että vähäiset toimittajat ei välttämättä enää pysty syventymään kuntapolitiikan suhmurointeihin. On kuitenkin sananvapaudelle keskeistä, että media pystyy kertomaan kunnan luottamushenkilöiden ja kunnanjohtajien välisistä valtataisteluista, tai vaikkapa mihin veronmaksajien rahoja lopulta oikein käytetään, Kokkonen toteaa.
Maakunnallisen median ongelmana on myös omistusrakenteiden keskittyminen. Iso valtakunnallinen omistaja tekee samalla kaavalla useita paikallislehtiä, yhä pienemmällä toimituksella ja toisinaan jopa vain yhden päätoimittajan voimin. Maakunnan oma ääni vaimenee, kun yksi ynnä yksi on yksi, Suomen Kuvalehden, Kanavan ja Parnasson päätoimittaja Matti Kalliokoski summaa.
Kalliokoski puhuu myös sosiaalisen median aiheuttamasta muutoksesta. Nykyään poikkipuoliset näkemykset ovat poistuneet journalismin piiristä sosiaalisen median palstoille. Siinä missä poliittiset toimijat joutuivat ennen käymään keskustelua oman lehtensä ja organisaationsa kautta, missä toiminta oli järjestelmällistä mutta kuitenkin avointa. Sosiaalisessa mediassa ei kuitenkaan ole mitään journalistisen järjestelmän suuntaviivoja, ja pahimmillaan retoriikka voi muuttua sellaiseksi kuin Yhdysvalloissa, jossa faktoilla ei ole enää merkitystä, vain sillä oman “leirin” äänellä.
Kenen ääni lopulta sitten kuuluu mediassa? Suurin osa haastatelluista päätoimittajista nostaa esiin “uutiserämaiden” -ongelman, kuten Hyvönen sitä kutsuu. Kyse on ihmisryhmistä ja uutisalueista, joista ei kuulu mediassa mitään. Media tuntee kaltaisensa ja helposti raportoi heistä ja Kalliokoski mainitsee, miten yhteiskunnallisessa keskustelussa korostuu erityisesti pieni ja äänekäs miesjoukko. Tosin silloinkin on huomioitava, että tämä miesjoukko peittää alleen ne lukuisat hiljaiset miehet, joille itseilmaisu tai viestintäyhteiskunnassa toimiminen on vierasta, Hyvönen huomauttaa. Kalliokoski jatkaa aiheesta ja puhuu miten näin voivat helposti jäädä sivuun ne kysymykset, jotka eivät koske näitä yhteiskunnan hyväosaisia ja aktiivisesti kantaa ottavia miehiä.
Kalevan päätoimittaja Sanna Keskinen avaa vielä aiheen problematiikkaa. Kova kielenkäyttö on yhä kasvava ongelma, ja se myös yhdistyy kysymykseen sananvapaudesta, tässä tapauksessa siis lukijoiden mielipideteksteihin. Moderointi on varmasti joillekin ihmisille kirosana, mutta Keskinen selittää hyvin miksi ihan minkälaista sisältöä hyvänsä ei voida lehden palstoilla tai verkkosivuilla sallia. Monet äänenpainot ovat sen verran äärimmäisiä, että tälle porukalle ei voi antaa tilaa vastuullisessa mediassa, koska sieltä tulee sellaista tekstiä, jota ei vain voi julkaista, Keskinen kertoo. Lopputuloksena yhteiskunnallisesta keskustelusta sivuun joutuneet ihmiset kokevat kuitenkin tulevansa sivuutetuksi vieläkin enemmän. Tässä tulee siis se suuri kysymys: missä kohtaa heille olisi pitänyt antaa ääni, jotta tällainen kehitys olisi saatu pysähtymään? Eiväthän nämä outoudet tyhjästä synny, Keskinen päättää.
Vihapuhe puhututtaa kirjassa muutenkin. Vihakampanjat, kimppuun usuttaminen, epäsuora ja suora uhkailu ja ylipäätään eri tavalla ajattelevien demonisoiminen on vakava uhka tiedonvälitykselle ja demokratialle kommentoivat Riikka Räisänen ja Hufvudstadsbladetin Erja Yläjärvi. Jos asiantuntijat ja virkamiehet – tavallisista ihmisistä puhumattakaan – alkavat kieltäytyä julkisista esiintymisistä hyökkäyksen pelosta, on sananvapaus jo huomattavasti kaventunut.
Kirja avaa kaikkiaan todella hyvin journalismin nykykenttää ja niitä lukuisia haasteita, joiden parissa toimitukset joutuvat kamppailemaan. Ylen toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila kommentoi, miten Unkarin, Puolan ja Yhdysvaltojen esimerkit näyttävät miten hyökkäys oikeusvaltioperiaatetta vastaan voi tapahtua, ja ei myöskään ole mahdotonta, että vastaava olisi todellisuutta joskus meilläkin. Sitä tärkeämpää onkin ymmärtää riippumattoman median rooli demokratian ja ihmisoikeuksien toteutumisessa, ja sen osoittamisessa kirja kyllä onnistuu. Päätoimittaja : Työtä sananvapauden arjessa on siis ehdottomasti kiinnostava kirja, joka antoi paljonkin miettimisen aihetta.