Panu Pihkala: Päin helvettiä? : Ympäristöahdistus ja toivo

Osta kirja itsellesi

Olohuoneissamme asuu ympäristövirtahepo. Jokin suuri olento on läsnä, mutta kaikki yrittävät olla puhumatta siitä ja näkemättä sitä.

Ilmastonmuutos ja muut pienemmätkin ympäristökriisit vyöryvät päälle joka puolelta – ainakin jos virtahevon haluaa nähdä – mutta tilanne tuntuu välillä lohduttomalta ja ahdistavalta. Onko kaikki jo menetetty, voiko asialle vielä tehdä jotain?

Lähiluonnon tuhoutumisen rakennushankkeen alla näkee ja sitä voi surra, mutta miten käsitellä vuosikymmenien päässä häämöttävää ilmastonmuutoksesta johtuvaa tilannetta? Ympäristöön liittyvät tunteet eivät ole vielä erityisen hyvin ymmärrettyjä tai sallittuja, ja siten niitä ei ole kovin helppo käsitellä ja kohdata. Ammattilaisetkin yrittävät välillä tulkita niitä heijastumina jostain ihmisten välisestä asiasta. Asia on kuitenkin otettu tosissaan esimerkiksi yliopistoissa, joissa ympäristötunteita käsitteleviä kursseja ja ryhmiä on perustettu opiskelijoiden avuksi.

Panu Pihkala on ympäristöön liittyvien tunteiden tutkimuksen pioneereja Suomessa. Ensimmäisessä aihetta käsittelevässä kirjassaan Päin Helvettiä? hän käsittelee erityisesti ilmastonmuutokseen ja sen luontoon ja maapallolle aiheuttamiin muutoksiin liittyviä tunteita monipuolisesti. Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisessä pohditaan pääasiassa ympäristöön liittyviä tunteita: surua, häpeää, syyllisyyttä, ahdistusta; toisessa toivon ilmentymistä muun muassa muutosvoimaksi katastrofin keskellä.

Varsinaiseksi self-help -kirjaksi ympäristöahdistusta kokevalle kirjasta ei ehkä ole. Pihkala käy kuitenkin läpi erilaisia työkaluja omien tunteiden käsittelyyn, sururituaaleista tunteiden valjastamiseen voimavaraksi ympäristötoimintaan. Lyhyesti pohditaan myös keinoja auttaa toisia ympäristötunteidensa kanssa.

Ilmastodenialistit ja skeptikotkin saavat kirjassa oman osansa Pihkalan ymmärtäväisessä otteessa. Monet irrationaalisilta tuntuvat, ympäristöä tuhoavat keinot saattavat nekin olla vaikkapa defenssejä, joiden kautta vältellään muutoksista aiheutuvien tunteiden kohtaamista. Asian myöntäminen, vaikka sen pohjimmiltaan tietäisikin todeksi, tuntuisi yksinkertaisesti liian musertavalta.

Kirjan toisessa osassa keskeisessä osassa on toivo. Ei siis yltiöpäinen optimismi, vaan ajatuksenpilkahdus siitä, että ehkä suunnanmuutos on vielä mahdollinen, ehkä kaikki ei olekaan vielä menetetty. Se antaa voimaa paitsi toimintaan ympäristön puolesta – millä voi tehdä elämästä merkityksellisempää – myös jaksamiseen ylipäätään. Samalla, kun tiedostaa tilanteen vakavuuden, voi itse aktiivisesti toimia sen muuttamiseksi.

Pihkala on koulutukseltaan teologian tohtori, mutta jotta teksti olisi helposti myös muiden kuin kristittyjen lukijoiden lähestyttävissä, teologiset näkökulmat aiheeseen on hajamainintoja lukuun ottamatta keskitetty kirjan viimeiseen lukuun. Kirjan pääteesit ammentavat enemmän psykologiasta, sosiologiasta ja muista ihmistieteistä. Uskonnonkin kautta löytyy erilaisia tapoja helpottaa ympäristöahdistusta, mutta Pihkala muistuttaa, että kristinuskossa kuitenkin yhdistyvät sekä passiivinen armo ja aktiivinen toiminta että kaikkivoipa jumaluus ja ihmisen vapaa tahto.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...