Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pauliina Haasjoen tuorein runokokoelma Nausikaa (2022) oli sen verran kiinnostava lukukokemus, että tartuin kirjastosta vastaan tulleeseen Promessaan (2019). “Promessointi” on hautausmenetelmä, josta olen joskus kuullutkin: siinä ruumis pakastetaan nestetypessä ja tärisytetään sitten tomuksi. Tullapa pakastekuivatuksi.
Pauliina Haasjoki kirjoittaa luonnosta, ihmisestä, kulttuurista ja näiden rajamaista. Siirtymistä tilasta toiseen, elämän kiertokulusta: se on promessoinninkin lupaus, tomuksi muuttunut ihminen muuttuun maan pintakerroksessa humukseksi vuoden sisällä.
Ja nyt melkein kaikki on jo tapahtunut mitä on luvattu.
Vielä pienet magnetisoituneet hiukkaset
jotka olivatkin vain käymässä
jättävät pimeää lämpöään hehkuvan pilven
ja lennähtävät tähtienväliseen varastoon.
Avaruus ei ole koskaan erityisen kaukana näissä runoissa (“Palmut eivät kurota vähempää kuin avaruuteen / kuten minäkin nousen kattoterassille lähemmäs punaista Marsia“). Yhtä lailla polun suunta voi äkkiarvaamatta kääntyä maan sisään, jossa kastemadot kaivavat tunneleitaan ja hajottajat jauhavat maailmaa uuteen uskoon. Haasjoki on myös vaikuttunut erilaisista taideteoksista. Näissä olisi tietysti aina valaisevaa, jos olisi itsekin nähnyt saman teoksen ja tietäisi mihin viitataan; nyt tunnistin itse vain viittaukset Robert Burnsin runoon My Heart’s in the Highlands, kiitos Arvo Pärtin sävellyksen.
Meillä on elämä nyt ja ihmeeksemme huomaamme että kaikkea voi koskettaa, että liikkuvaa ja meluavaa voi koskettaa. Että ilman omaa kasvuaan noussut on olemassa eikä pelkkä näky, että se on samaa ainetta kuin kasvava. Siitä voi hajottaja ottaa palasen ja syödä.
Promessa ei ole aivan helpointa runoutta ymmärtää, mutta siitä on vaivatonta vaikuttua. Haasjoki on taitava asettelemaan sanojaan ja luomaan kuvia ja tunnelmia. Minä tyydyn siihen: tähän maailmaan oli kiinnostavaa heittäytyä hetkeksi, kokea ja aistia, tuntea miten kaikki on lopulta yhtä.
