Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Silla, dobermann pincher, oli Suomen ensimmäinen poliisikoira; Sillan vävy Rai jää ruokolle yksinäiselle, vanhenevalle pariskunnalle isännän vastaan hangoittelusta huolimatta. Tosi tarinaa tähän saakka, puolet ainakin. Ja isännän oikkuilusta päätellen tuo pariskuntakin sopii yksyhteen – niitä Lehtosia.
“Ilmeinen heittiö! Kiusallinen ketale! Turmeltu … Ei, toisenlaisen koiran minä tahdon! Pystykorvan, joka nukkuu ulkona, vaikka hangessa … eikä sohvalla.”
Isännän koira Raista joka tapauksessa kehkeytyy ja jo ennen jännittävää loppukohtausta, jossa Rai pelastaa yönpimeydessä juopporeissuilta palailevan isäntänsä uhkaavalta hengenmenolta, puree irti sällilauman kynsistä.
Siis, Rai Jakkerintytär on lopulta koirakirja mitä parahin kiintymyksineen urotöineen kaikkineen siinä missä Yrjö Kokon Molli, se maailman viisain koira, tai Eeva Joenpellon Ralli. Tai se Trojepolskin Bim mustakorva, missä myös yhteiskunnallista sanomaa.
Silti kysytyttää: Miten se nyt Joel Lehtonen (1881-1934) tämmöiseen on haksahtanut!
No, Pekka Tarkka kirjailijan elämäkerrassa Joel Lehtonen I-II paljastaa, että Raissa on suoraa Joelin omaa elämää aina näinkin pitkälle mennessään: “Totuttaessaan koiraa pakolla sen uuteen kotiin hän kiihtyy itsekin eläimeksi.”
Kirjoitti Lehtonen suorasukaisesti äidistäänkin Mataleenassa, naisesta joka hylkäsi oman lapsensa ojanpohjalle: Karoliina Heikarainen puolivuotiaan Joelin. Asiat on sanottava niin kuin ne ovat, kerrottava häpeämättömästi, häpeilemättä. Tottahan myös Putkinotkossa enemmän kuin puolet: Muhosen pesue siellä kesäpäiväänsä elää ja elämöi, Joel Lehtosen veljen perhe. Velipuolia olivat Joel ja Aleksander Muhonen, sepä Juutas Käkriäinen.
Rai Jakkerintyttäressä – kuten Henkien taistelussa tuon tuostaan – Lehtonen näykkii kanssaeläjiä seurapiireissä, missä Rain isäntä itse rypee, sekä suokuopan reunalla, missä Rai innoissaan rypee.
Sameassa kuvastimessa liikkuu ihmisenkuvia, olentoja joille elämää on vain häikäilemätön itsekkyys, raha, maine, kateus, vetelyys, oveluus, turhamaisuus… Kuinka omituiselta noiden seassa näyttäisi harvinaisuus, sellainen kansalainen, joka on ihanteensa säilyttänyt! Sellainen ihminen näyttäisi mielipuolisen hassulta haihattelijalta.
Eli, kyllä Raissa sanomaa yllin kyllin, ainakin koirakirjaksi, löytyy sen rattoisan muun mukavan täydentäjäksi.
Jos on koiraa ja isäntää niin on suomen kieltäkin mielenkiintoista seurata. Kirjailijan kieli on tätä päivää, vaikka liki satavuotista on – hitaastipa sittenkin kieli kehittyy vaikka toisin väitetään. Eivät entiset sanat hevillä kielestä katoa, unohdu, eikä kieli niin vain englannoidu. Pieni vanhahtavuus sanojen sävyssä sälleineen ja joraamisineen mukavasti piristää tämän syrjään unohtuneen kirjan lukemista.