Laura Honkasalo: Saa uskaltaa! : Pakilan lastenpaikka -päiväkodin tarina 1970-2017

Osta kirja itsellesi

Joskus hyvän aikaa sitten kuuntelin varhain aamulla Yle Puheen Arkistoa, ja siellä näyttelijä Liisa Mustonen kertoi päiväkodista, jossa hän oli ollut lapsena ja joka poikkesi kovasti niin sanotuista normaaleista lastentarhoista. Vaikka aiheen ei sinänsä pitänyt kiinnostaa minua ollenkaan, kun ei ole päiväkoti-ikäisiä lapsiakaan, jokin tässä ohjelmassa, jossa siis kerrottiin Pakilan lastenpaikasta, jäi kaihertamaan, ja niinpä olin kovasti iloinen, kun Into-kustantamo julkaisi tämän Saa uskaltaa! -kirjan, jonka on kirjoittanut itsekin lastenpaikan asiakkaana ollut Laura Honkasalo.

Päiväkodin historia alkaa (kultaiselta) 1970-luvulta, jolloin kyseenalaistettiin vanhoja arvoja kaikilla elämän alueilla. Tähän myllerrykseen tulivat mukaan myös päiväkodit, ja Pakilan lastenpaikka otti alussa arvonsa A.S. Summerhillin lanseeraamasta ”vapaasta kasvatuksesta”, mutta monista sen yksityiskohdista luovuttiin vähän kerrallaan. Eihän ollut järkevää pitää koko päivää montaa lajia lämmintä ruokaa lämpimänä, jos vaikka joku haluaisi syödä sitä heti aamulla. Ylilyönneistä luovuttiin, ja kasvatuksen keskeiseksi arvoksi nousi lapsilähtöisyys ja vanhoista hierarkioista luopuminen. Ja ilmeisesti siinä onnistuttiinkin hyvin, kun 1970-luvulla päiväkodissa ollut Nina-Kaisa Nieminen muisteli, että siellä oli yksi ainoa sääntö: kadulle ei saanut juosta. Ja järkevä sääntö tuo onkin! Itse asiassa kasvatuksen peruskivi tuntui kirjan mukaan olleen juuri lapsilähtöisyys, kun joukosta aikuisten keksimiä sääntöjä luovuttiin. Vuonna 1971 lastenpaikan johtajana toiminut Eeva Airaksinen kiteytti asian näin:

”Vapaa kasvatus on harhaanjohtava nimi. Kasvamisen vapaus kuvaa mielestäni paremmin sitä, mistä summerhilliläisyydessä on kyse. Vapaan kasvatuksen saaneet lapset eivät suinkaan kasvaneet ilman rajoja – mutta rajat olivat jotain aivan muuta kuin ihmisen määrääminen ja muovaaminen.”

Professori Leena Eräsaarella on Pakilan lastenpaikasta kahden sukupolven kokemus, kun sekä hänen lapsensa että lapsenlapsensa ovat siellä olleet. Yhteiskuntatieteiden tohtorina hänellä on luonnollisesti asiasta paljon näkemystä. Näin hän pohti summerhilliläisyyttä:

”Olen myös miettinyt, miten paljon Neillin ajattelu lopulta vaikutti lastenpaikan periaatteisiin. Tuntuu, että vaikutukset tulivat enemmän Neuvostoliitosta ja DDR:stä, angloamerikkalainen kulttuuri oli silloin vieraampaa.”

No, tästä voi tietenkin jokainen politiikkansa tuntija tehdä omat johtopäätöksensä, mutta kirjan luettuani en jotenkin osaa pitää päiväkotia ensi sijassa taistolaisten aatteiden syöttämisenä lapsille, ehkäpä kyse on enemmän jonkinlaisesta yleisvasemmistolaisuudesta, johon ei varmaankaan voinut olla vaikuttamatta pitkäaikainen, jopa 69-vuotiaaksi asti päiväkodin johtajana toiminut Seppo Bruun, jolla oli toimittajan tausta ja joka oli kirjoittanut uransa aikansa mitä erilaisimpiin lehtiin.

Saa uskaltaa! -kirjan lukeminen oli kuin raikas tuulahdus niistä 1970-luvun hyvistä puolista. Tietenkin siihen oli muistelijoiksi valittu vain sellaisia lapsia, joille Pakilan lastenpaikka oli hyvä elämys, mutta kriittiset äänet olisivat tuoneet ehkä vähän syvyyttä.

Tuija

Olen Tuija ja olen suhtautunut intohimoisesti kirjoihin ja lukemiseen jo yli 50 vuoden ajan. Myös työni on kirjojen parissa puurtamista, sillä toimin tietopalveluneuvojana Tampereen yliopiston kirjastossa. Luen mieluiten kaikkea laatukirjallisuutta dekkareita ja tyttökirjoja unohtamatta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.