Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sadekatveen orvot alkaa suoraan toiminnasta. Toshiko Kawakami on soluttautunut Sadekatveen kaupungin keisarillisessa palatsissa vietettäviin juhliin. Hänen tavoitteenaan on varastaa yhdeltä juhlavieraista tämän sormus. Juhlavieras ei ole ihan kuka tahansa, vaan yksi Sadekatveen alamaailmaa hallitsevan Onnenvarikset-järjestön johtohahmoista, Ken Saito. Sormus sisältää muistisirun, jonka avulla Toshiko ystävineen pääsee käsiksi Onnenvaristen yksityistileille.
Kawakamit – Toshiko, Mei ja Jun – eivät oikeasti ole sisaruksia, vaan orpolapsista muodostunut valittu perhe. Kun he asuivat Sadekatveen slummissa eli Kaitsijan Sirpissä, heitä hoivasi Reiko-täti. Saito oli silloin Onnenvaristen kapteeni ja pyöritti rikollisliigan operaatioita Sirpissä. Saito myös tappoi Reiko-tädin Kawakamien silmien edessä. Siksi Kawakamit ovat ottaneet Onnenvarikset tähtäimeensä, vaikka yritystä voisi pitää jopa hullunrohkeana.
Toshiko onnistuu saamaan Saiton sormuksen käsiinsä käyttämällä hyväkseen kruununprinssi Harun hyväuskoisuutta. Hän jää kuitenkin kiinni eikä onnistu pääsemään pakoon sormuksen kanssa. Pakoon hän kuitenkin pääsee, ja sormuksen sijasta hän nappaa mukaansa Saiton kaulassa roikkuneen erikoisen helmen. Se, käy ilmi, on kenties vielä arvokkaampi saalis, mutta samalla nostaa Kawakamit Onnenvaristen tähtäimeen.
Miksi rikollisjärjestön edustaja sitten oli keisarillisissa juhlissa ja vieläpä istumassa kunniapaikalla kruununprinssin vieressä? Keisarin ja Onnenvaristen intressit ovat kietoutuneet keskenään tavalla, joka ei välttämättä ole hyväksi Sadekatveen asukkaille – eikä varsinkaan Kaitsijan Sirpissä asuville, joilla ei ole kansalaisoikeuksia tai ylipäänsä mitään muitakaan oikeuksia. Helmivarkaus pistää pallon pyörimään ja Sadekatveessa alkaa tapahtua vauhdilla.
Sadekatveen orvot on varsin lavea fantasiaseikkailu, jossa orpokolmikko joutuu nokikkain sekä rikollisjärjestön että vallanhimoisen keisarin kanssa. Kruununprinssi Haru taas huomaa kiinnostuvansa enemmän aurinkohengistä, joita vain harvat voivat nähdä. Tämä maaginen maailma houkuttelee kruununprinssiä paljon enemmän kuin hänen tuleva asemansa äitinsä perillisenä. Kolmantena näkökulmana tarinaan seurataan Theoa, Onnenvariksiin rekrytoitua paperitonta maahanmuuttajaa, jolla on niin ikään piileviä maagisia voimia.
Sadekatveen maailma on urbaania fantasiaa. Saarivaltakunnan pienellä pääsaarella on pilvenpiirtäjiä, tietoverkkoja, palvelusrobotteja ja laseraseita, toisaalta saarten välillä kuljetaan purje- ja soutuvoimalla, sotilaiden aseet ovat miekkoja, tikareita ja jousia, eikä vaikkapa autoja näy. Maailmassa virtaa taikuus, jota useimmat ihmiset eivät kuitenkaan näe, mutta taivaalla nähdään silti jopa lohikäärmeitä. Tunnelma on epämääräisen itäaasialainen: Sadekatveen maailmasta voi poimia piirteitä ainakin japanilaisesta, kiinalaisesta ja taiwanilaisesta kulttuurista.
Kirjalla on mittaa kuutisensataa sivua ja sen kyllä tuntee. Asioita selostetaan paikoin aika pitkällisesti. Juonikuvio on sinänsä ihan toimiva, mutta olen varma, että sen olisi voinut esittää tiiviimmässäkin muodossa. Varsinkin loppupuoliskon kirjasta luin aika nopeasti, kun halusin tietää, mitä kirjassa tapahtui, mutta kerronta tuntui vähän hukkaavan juonen. Kirjaa kuvaillaan takakannessa ”ihmeidentäyteiseksi”, ”häikäisevän runsaaksi” ja viitataanpa Studio Ghiblin elokuviinkin. Näihin kehuihin en yhdy; Sadekatveen maailmassa on kiinnostavat piirteensä, mutta samalla se tuntuu vähän geneeriseltä aasialaissekoitukselta. Tietyt epäloogisuudet söivät ihmeen tuntua (en esimerkiksi oikein tiedä, miten airo- ja purjekäyttöistä laivaa voisi oikein etäohjata tietoverkon yli).
Studio Ghibli -viittaus tökkii eniten. Ei tämä tunnu kyllä yhtään niiltä Studio Ghiblin elokuvilta, joista minä pidän. Ghibli-viittauksia on nostettu esiin vaikkapa J. S. Meresmaan Noidanlanka-kirjan yhteydessä, missä ne ovatkin paikallaan: Noidanlangan maailma on helppo nähdä mielessään Miyazakin tapaan kuvitettuna. Pelkkä tapahtumien sijoittaminen japanilaisvaikutteiseen fantasiamaailmaan ei tee kirjasta ”ghiblimäistä”. Ehkä ne kruununprinssi Harun näkemät aurinkohenget ovat lähimpänä tätä.
Sadekatveen orvot on julkaistu näyttävänä syrjävärjättynä kirjana isolla tohinalla. Syrjävärjäys näyttäisi olevan nyt käynyt sen verran edulliseksi, että syrjävärjättyjä erikoispainoksia alkaa ilmestyä aika paljon. Tämän kirjan kohdalla isoin syy pöhinälle taitaa löytyä kirjailijan nimestä. Epäilen, että kirjasta olisi kohistu näin paljon, jos sen kirjoittaja Naomi Ishiguro ei olisi nobelisti Kazuo Ishiguron tytär. Pakkohan se on myöntää: kyllä tämä sukulaisuussuhde minunkin kohdallani painoi päätöksessä tutustua kirjaan.
Sukulaisuussuhteet nobelisteihin eivät tietenkään kirjan laatuun vaikuta. Sadekatveen orvot on puutteistaan huolimatta ihan hyvä fantasiaseikkailu ja jos siitä nauttii, suunnitteilla on täydentää tarina trilogiaksi. Jatko-osia ei ole vielä julkaistu englanniksikaan, joten odottelua voi olla luvassa. Tämä kirja on onneksi koherentti kokonaisuus – olisi vihonviimeistä, jos yli 600-sivuinen kirja jäisi pahasti kesken. Maailmanrakennukseen jää toki paljon aukkoja myöhempien kirjojen täydennettäväksi. Sadekatveen orpoja markkinoidaan aikuisten kirjana, mutta sen verran nuortenkirjamainen se teemoiltaan ja käsittelyltään on, että kannustan kyllä paksuja fantasiaseikkailuja ahmivia nuoriakin siihen tarttumaan.
