Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Yksinäisyydestä puhutaan usein aikamme vitsauksena. Kristen Radtke tarkastelee ilmiötä monitahoisessa kirjassaan, jota voisi ehkä parhaiten kuvailla sarjakuvalliseksi esseeteokseksi. Radtken pohdiskelevat tekstit tarkastelevat aihetta monesta näkökulmasta; toisinaan ne ovat hyvin henkilökohtaisia, käsitellen hänen omaa ja sukulaistensa suhdetta yksinäisyyteen ja välillä taas ne sukeltavat uusimpaan tieteelliseen tutkimukseen ja populaarikulttuuriin.
Jotkin Radtken tekemän huomiot ovat varsin mielenkiintoisia, kuten teksti joka käsittelee amerikkalaista yksinäisyyttä. Onko amerikkalainen yksinäisyys todellakin jollain tavalla erilaista kuin muualla? Kouluampujien riivaamassa maassa voi kysyä mikä on massamurhaajien suhde yksinäisyyteen ja millä tavalla nämä “yksinäiset sudet” puolestaan liittyvät amerikkalaiseen kulttuuriin.
Radtke huomioi miten Yhdysvalloissa ihaillaan omillaan pärjäämistä, suoranaista cowboy-maskuliinistuutta, joka edustaa mielikuvissa omillaan pärjäämistä ja samalla täydellistä vapautta. Tämä näkyy voimakkaasti populaarikulttuurissa, missä Don Draperin kaltaiset hahmot ehkä kärsivät yksinäisyydestä, mutta samalla heidän erillisyytensä ympäröivistä ihmisistä on jollain tavalla jaloa ja suorastaan merkki menestyneestä ja nerokkaasta miehestä. Ihanne on voimakkaasti sukupuolettunut, sillä individualismi voi toteutua täydellisesti vain omilla ehdoillaan elävässä miehessä, jota ei rajoita mitkään kotona odottavien lapsien tarpeet.
Oikealla yksinäisyydellä on tietysti varsin vähän tekemistä mielikuvien kanssa. Pitkittynyt yksinäisyys ei jalosta, vaan stressihormonit aiheuttavat usein ylivalppaudeksi kutsutun tilan, jossa ihminen kokee olevansa jatkuvasti uhattuna. Seurauksena on helposti itseään toteuttava ennuste: itsensä uhatuksi tunteva yksinäinen ihminen ei enää edes halua solmia ihmissuhteita. Vainoharhainen pelko hyljeksinnästä näyttääkin olevan massamurhaajilla yleinen piirre, olipa tämä koettu hyljeksintä sitten todellista tai ei.
Radtke näkee tässä laajemman yhteyden amerikkalaisen yhteiskunnan kehitykseen: epäluottamuksen lisääntymiseen ja sosiaalisiin kupliin, joissa ollaan tekemisissä lähinnä samanmielisten ihmisten kanssa. Uhkakuvista elävä media on yksi syyllinen, sillä jatkuva rikoksista raportoiminen saa ympäröivän yhteiskunnan näyttämään todellisuutta vaarallisemmalta. Ongelmallista on sekin, miten varsinkin valkoihoisista ampujista puhuttaessa korostetaan, miten hän oli yksinäinen susi – toisin sanoen, miten hän ei ollut yksi meistä. Tappajan motivaatiota ei siis kannata pohtia liikoja, sillä yksinäisen ihmisen yksittäisillä mielenliikkeillä ei ole laajempaa merkitystä.
Teksti yksinäisyyden biologisista juurista jäi myös lähtemättömästi mieleen. Kyseessä ei ole vain mielentila, vaan aivomme reagoivat yksinäisyyteen samalla tavalla kuin fyysiseen kipuun. Tämä ei kuitenkaan ole mikään itsestään selvä huomio. Vielä 1900-luvun alkupuolella oli vallalla ajatustapa, jonka mukaan vanhempien kiintymys on lapselle haitallisia. Ajateltiin, että hellyys paitsi hemmottelee lapset pilalle, niin myös tartutaa lapsiin tartuntatauteja – parempi siis, jos vanhemmat koskettaisivat ja hellisivät lapsiaan mahdollisimman vähän. Tätä ajatusta toteutettiin myös orpokodeissa, missä tautitartunnat todellakin vähenivät, mutta kummallisesti lasten kuolleisuus ei siitä huolimatta vähentynyt. Adoptiovanhemmat alkoivat myös kummastelemaan lapsia, joiden käyttäytymisessä vaikutti olevan jotain vakavasti pielessä.
Tähän saumaan tuli Harry Harlow, joka reesusapinakokeineen alkoi tutkia, mitä rakkaus ja yhteys laumatovereihin biologisesti oikein merkitsi. Harlow todisti kokeillaan, että lapset todellakin kaipaavat vanhemmilta muutakin kuin vain mekaanista ruokkimista ja hoitoa, itse asiassa eristäminen ja yksinäisyys on lapsille aivan äärimmäisen tuhoisaa. Tiedemies, joka haluaa todistaa rakkauden ja hoivan merkityksen, kuulostaa kauniilta tarinalta, mutta mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.
Harlow’n apinakokeet tulivat tunnetuksi äärimmäisestä julmuudestaan ja myös Harlow’n henkilökohtaista elämää leimasi tunnekylmyys, sekä kyvyttömyys kohdata muita ihmisiä ja myös omaa yksinäisyyttä. Harlow’n julmuuteen näyttää sekoittuneen henkilökohtainen elementti, hän halusi testata eläimillä sitä epätoivoa, jota hän tunsi omassa elämässään. Kammottavassa tarinassa on äärimmäistä ironiaa, sillä Harlow’n sadistiset kokeet muuttivat lastenkasvatusoppeja pysyvästi pehmeämpään suuntaan.
Kirjan tekstit ja Radtken huomiot ovat pääsääntöisesti hyvin mielenkiintoisia, mutta sarjakuvan esseemäinen luonne tarkoittaa myös sitä, että luvut jäävät hieman toisistaan irrallisiksi. Tämä hajoittaa myös teoksen ydinviestin, joka jäi ainakin minulle hieman epäselväksi. Ehkä on liioiteltua odottaa, että Radtke voisi tarjota teoksen lopussa jonkinlaista ratkaisua niinkin isoon asiaan kuin yksinäisyyden ongelmaan, mutta jäin kuitenkin kaipaamaan jonkinlaista yhteenvetoa, joka lopussa hieman kokoaisi Radtken ajatuksia yhteen.
Sarjakuvana Seek you on muutenkin aika erikoinen tapaus. Sarjakuvan kuvitukset ovat linjakkaasti, joskin hieman tylsästi toteutettuja, mutta enemmän sarjakuvassa korostuu Radtken kirjalliset ansiot. Hänen journalistinen taustansa näkyy tekstissä selvästi ja teoksen tekstipainotteisuus on syy sille, että kuvailen Seek you:ta enemmän esseeteokseksi kuin sarjakuvaksi. Se ei kuitenkaan itsessään ole mikään negatiivinen asia, ihan mielenkiintoistakin lukea tällaista hieman kokeilevampaa konseptia, sarjakuva kyllä taipuu moneen.
Hieman hajanaisesta toteutuksesta huolimatta Seek you : A Journey Through American Loneliness on kiinnostava lukupaketti, josta jäi ainakin itselleni paljon pohdittavaa.