Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kimmo Lustin sarjakuva alkaa saatesanoilla “satunnaisia muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta”. Vaikka Lustin piirustustyyli on ensisilmäyksellä jopa herttaista, mistään onnellisista muistoista ei valitettavasti ole tällä kertaa kyse. Jo ensimmäinen muisto näyttää kuinka nuori Nipsu yrittää herättää sammunutta äitiään, ja toinen miten hän myöhemmin yrittää tavoitella kadonnutta äitiään tämän kantakapakasta, mutta turhaan. Ehkäpä äiti on kuollut ja Nipsun täytyy nyt etsiä hänen ruumiinsa, näin pienen lapsen mieli kamalan tilanteen järkeilee.
Kurjat muistot seuraavat toisiaan, mutta vaikka Nipsulle kertyy ikää, eivät asiat oikeastaan muutu parempaan suuntaan. Kukaan ei puutu perheen sisäisiin ongelmiin, ja niin turvattomuus ja koulukiusaaminen johtaa loputa Nipsunkin kohdalla itseinhoon, päihteisiin ja itsetuhoiseen käytökseen. Sarjakuvassa käy hyvin ilmi miten monisukupolvinen syrjäytyminen käytännössä tapahtuu, tosin onneksi Nipsun kohdalla on sittenkin toivoa ja lenkki menneisyyteen näyttää lopulta katkeavan.
Näin tiivistettynä Nipsun kertomus ei kenties tunnu hirveän erikoiselta, kyllähän Suomesta löytyy tarinoita alkoholismista enemmän kuin kukaan jaksaa laskea. Silmukka kuitenkin on erilainen. Kimmo Lustin piirtämä kertomus on nimittäin kontrasteissaan herkullinen. Kuten mainittua, Lustin tyyli on tavallaan herttainen; pyöreälinjaiset ihmiset ja herkät värit tekevät sarjakuvasta hetken jopa lastenkirjamaisen, mutta sitten kuvakerronta muuttuu odottamattomaan suuntaan. Kuvituksen lihallisuus tulee selväksi kun Lust kuvaa humalaista olotilaa. Humalaisen ihmisen silmät ja liha ikäänkuin sulavat, muuttuvat inhottaviksi, ja lopputulosta on välillä jopa vähän vaikeaa katsoa. Lust saavuttaa visuaalisesti hienosti sen tunteen, miltä tuntuu katsoa vierestä humalaista ja kontrollin täysin kadottanutta ihmistä.
Itselleni sarjakuvan voimakkain kohtaus oli muisto nimeltään “Leipä”. Siinä Nipsun äiti yrittää yksinkertaisesti voidella leipää, mutta se ei humalaiselta onnistu. Tutiseva ja pöydälle sulava nainen on jollain tavalla aivan raivostuttava näky ja kun Nipsu huutaa, että “Ei voi olla vittu noin vaikeaa voidella yksi vitun leipä”, ärsytykseen samaistuu täysillä. Silmukka pääsee ihon alle ja saa samaistumaan Nipsun kokemuksiin. Kun lopulta päästään erääseen hurmeiseen kohtaukseen, jossa todellakin oksennetaan kaikki paha olo ulos, voi sitä pitää luonteeltaan katarttisena paitsi tekijälle, myös lukijalle.
Toisaalta tällaisten visuaalisesti ahdistavienkin kohtausten vastapainona on aina välillä myös hengästyttävän kauniita kohtauksia, joissa Nipsu on yleensä luonnon helmassa. Haastattelussa Lust mainitsee, miten luonto inspiroi häntä piirtäjänä ja sen kyllä näkee sarjakuvasta selkeästi. Summa summarum, tunneilmaisussa Silmukka on aivan omalla tasollaan, ja tulee olemaan todella mielenkiintoista nähdä, miten Lustin kerronta tulee kehittymään tulevaisuudessa, kun jo alkukin on näin vaikuttavaa.
Kimmo Lustin kokemuksiin perustuva Silmukka tuo onnistuneesti esiin kaivattua näkökulmaa päihdeperheiden elämästä lasten näkökulmasta. Maassa, jossa hoetaan kaikilla olevan samat mahdollisuudet menestyä, Silmukka näyttää minkälaiselta takamatkalta joissakin perheissä oikein lähdetään. Toisaalta vaikka rankoista asioista on kyse, Silmukka kuitenkin edustaa toivoa. Nipsun kohtalo ei ole sinetöity, ja kertoohan sarjakuva-albumin upea toteutus myös omaa tarinaansa, miten luovuutta ja taitoa voi versoa mitä vaikeimmista lähtökohdista. Sarjakuva-Finlandia-palkinto meni tänä vuonna kyllä täsmälleen oikeaan osoitteeseen, suosittelen tutustumaan!
