Kimmo Lustin vaikuttava esikoissarjakuva Silmukka teki sen, mitä varmasti jokainen sarjakuvantekijä toivoo: se räjäytti pankin ja voitti vuoden 2022 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon. Haastattelin Lustia sähköpostitse huhtikuussa 2023.
Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva esikoiskirjasi käsittelee todella rankkaa aihetta, alkoholismia lapsen näkökulmasta. Mietin sarjakuvaa lukiessani, että on todella rohkeaa lähteä esikoiskirjassa liikkeelle näinkin henkilökohtaisesta aiheesta, mutta miten itse koet asian? Oliko aiheen valinta helppoa ja miten sarjakuvan työstäminen eteni?
Ehdottomasti totta, että aihe on hyvin rankka ja sitä voisi helposti olettaa, että siitä kertominen olisi ollut vaikea päätös. Itse aiheeseen tarttuminen oli kuitenkin yllättävän helppo ja jopa itsestäänselvä päätös. Ilmaisuni on aina ollut omiin kokemuksiin pohjautuvaa ja tämäntyyppinen kerronta tulee minulta varsin luonnostaan. Lisäksi minulla on vahva tahto saada lasten ja nuorten ääni kuuluviin. Olenkin sanonut, että jos kirjani kannustaa edes yhtä ihmistä auttamaan apua tarvitsevaa lasta tai nuorta, tavoitteeni on saavutettu.
Itse työprosessi oli vuorostaan varsin vaihteleva. Omia muistoja piirtäessä tulee sukellettua menneeseen aivan uudella intensiteetillä. Harvoin sitä ihan huvikseen viettää tunteja tutkiessaan minkälaiset verhot tai tapetit oli huoneessa, jossa tapahtui ikäviä asioita. Tein jopa matkan omille lapsuuden kulmilleni ihan vain tutkiakseni millaiset ikkunat ja parvekkeet lapsuudenkodissani oli. En usko, että olisin palannut sinne mistään muusta syystä.
Työprosessi ikään kuin antoi minulle syyn astua vähän ulos omalta mukavuusalueeltani. Voisin kuvailla työprosessia tunnerikkaaksi? Siihen sisältyi toki vaikeita tunteita, mutta myös yllättävää lempeyttä ja ymmärrystä. Toivon, että tämä lempeys toisinaan välittyy kirjasta myös lukijalle. Menneisyyttä on mahdotonta muuttaa ja tarinassa kaikki ovat olosuhteittensa uhreja.
Sarjakuvan lopussa mainitaan, että Suomessa elää arviolta ainakin 65 000 – 70 000 alle 18-vuotiasta, joiden vanhemmalla tai vanhemmilla on päihdeongelma, ja tämäkin arvio on luultavasti alakanttiin. Tässä puhutaan todella suurista luvuista, mutta silti tällaisten perheiden lasten ääni ei oikein yhteiskunnassa kuulu. Onko jotain mitä ihmiset eivät mielestäsi tässä ilmiössä oikein ymmärrä, ja mitä toivoisit lukijoiden oppivan sarjakuvastasi?
Ehdottomasti on. Yhdessä kappaleessa Nipsu käy mielessään läpi varsin traagista mielikuvaa, joka päätyy sukulaisen lauseeseen “Kyllä jonkun olisi pitänyt puuttua heidän kotioloihin”. Mielestäni tämä kommentti on ehkä yksi kirjan tärkeimpiä. Meillä Suomessa on vahva puuttumattomuuden kulttuuri. Pelko konflikteista tai huonosta maineesta menee helposti toimimisen edelle.
Faktahan on, että tuohon lukuun sisältyvät pelkästään ne perheet, jotka ovat tiedossa ja tämän vuoksi todellisuudessa luku on suurempi. Ymmärrän hyvin, että toisten asioihin puuttuminen voi olla äärimmäisen vaikeaa ja pelottavaa, mutta se on myös ainut tapa todellisuudessa vaikuttaa ja saada nämä lapset ja nuoret sekä heidän vanhempansa avun piiriin. Mikään konflikti, häpeä tai sukulaisuuden tai ystävyyden riitaantuminen ei ole sen arvoinen, että se menisi lapsen hyvinvoinnin edelle.
Koen, että tässä kohtaa on nimenomaan aikuisen tehtävä olla se aikuinen ja sietää se mahdollisen konfliktin tuoma epämukavuus. Ymmärrän, että se ei ole helppoa ja olen itsekin ollut tässä tilanteessa. Se sattuu, mutta se tuo parhaimmillaan mukana suuren helpotuksen tunteen, kun ajan kanssa huomaa, että jokin hälyttävä tilanne ratkeaa.
Parhaimmassa tapauksessa siinä pelastaa jonkun ihmisen koko tulevaisuuden. Tämä on myös ainut asia, joka näin heitteillä kasvaneena aikuisena on jäänyt vaivaamaan. Miksi kukaan ei puuttunut? Se mikä näkyy ulos on kuitenkin lähes poikkeuksetta vain jäävuoren huippu.
Silmukassa kiinnittää nopeasti huomiota todella vahvaan ja omaperäiseen tyyliisi. Vaikka Silmukka onkin esikoisteos, sinulta löytyy taustaa pienlehdistä ja selkeästi olet muutenkin harrastanut piirtämistä jo kauan. Miten itse kuvailisit matkaasi sarjakuvapiirtäjäksi ja mitä vaikutteita on matkan varrelta tarttunut mukaan?
Päädyin sarjakuvan pariin vähän puolivahingossa. Sitä ennen tein pääasiassa kuvituksia ja piirsin omaksi ilokseni. Toki olen piirtänyt todella paljon lähes niin pitkään kuin muistan, mutta oma lopullinen suunta oli ennen sarjakuvataiteilijuutta vielä hukassa. Alun perin sarjakuvaan tutustumisen ideana oli, että oppisin piirtämään vähän rennommin sarjakuvan avulla ja perustin sarjakuvablogin ilman minkäänlaisia odotuksia. Omaksi yllätykseni vastaanotto oli erittäin hyvä ja huomasin, että sarjakuvassa käytetty kerronta istuu minulle kuin nenä päähän. Nykyään en edes osaisi kuvitella tekeväni mitään muuta.
Huomaan saaneeni paljon vaikutteita animaatioista, etenkin 90-luvun Cartoon Networkin ja MTV:n tarjonnasta. Sarjakuvista ehkä Jim Woodringin Frank-sarjakuvilla on ollut suurin vaikutus omaan kerrontaani. Frank-sarjakuvien surrealistinen ja sanaton tarinankerronta on jotain mihin itse myös helposti pyrin. Jos jonkun asian pystyy mitenkään kertomaan pelkin kuvin, jätän tekstin kokonaan pois. Tykkään antaa lukijalle tilaa omille tulkinnoilleen ja välttelen johdattelemasta liikaa.
Tahdon ajatella, että jokainen tarina saa aina oman merkityksensä lukijan kautta. Tämä on luonut myös hauskoja tilanteita, missä teokseni on luettu aivan toisin mitä olen alunperin tarkoittanut. Koen tämän kuitenkin enemmän voitoksi kuin häviöksi. Parhaimmillaan teos tarjoaa peilin lukijalleen ja antaa mahdollisuuden itsetutkiskeluun.
Et ole päivittänyt sarjakuvablogiasi sitten vuoden 2018. Vieläkö on toivoa, että saattaisit palata sarjakuvablogin pariin, vai onko uudemmat sosiaalisen median muodot, kuten Instagram, nykyään sarjakuvantekijälle tehokkaampi viestinnän muoto?
Tämä takuulla riippuu tekijästä. Meiltä onneksi löytyy vielä muutamia ahkeria sarjisbloggaajia. Sarjakuvablogin pitäminen vaatii huomattavasti enemmän promoamista kuin sarjakuvan julkaisu sosiaalisessa mediassa. Luulen, että tämä vaatii vähän tietynlaista luonnetta ja enemmän sitoutumista. Somepostaaminen kun on vaan paljon vaivattomampaa uusien lukijoiden löytämisen kannalta.
Toki tässäkin on valitettavasti tullut eteen uusia haasteita esimerkiksi Instagramin algoritmin muutoksien ja Tumblerin päivitettyjen sääntöjen myötä. Omalla kohdallani blogin pitäminen loppui siihen, kun aloin keskittymään enemmän fyysisiin julkaisuihin. Kirjojen teko vie aikaa siinä määrin, että ihan omaksi huvikseen tehdyt päiväkirjatyyppiset sarjakuvat ovat jääneet niiden jalkoihin. Toki koen tämän myös hyvänä asiana. Sen voi ottaa myös niin, että töitä on ainakin tarpeeksi.
En kuitenkaan henkilökohtaisella tasolla usko, että blogit tekisivät enää paluuta siihen, mitä ne vielä muutamia vuosia sitten olivat. Julkaisuformaatit ja tavat tuntuvat olevan liikkumassa kovasti toiseen suuntaan. Viimeaikoina videopohjainen viestintä on ollut vahvassa nousussa, mikä pakottaa taas muuttamaan julkaisutaktiikkaa, jos toivoo mahdollisimman kattavaa näkyvyyttä. Tämä on ehkä itselleni ollut vähän haastavaa, koska kuvien editointi videoiksi vaatii uusien taitojen opettelua ja ylimääräistä aikaa, mitä ei aina tunnu olevan.
Millä välineillä sarjakuva on oikein tehty? Entä miten kuvailisit lähestymistapaasi piirtämiseen? Haluatko piirtäjänä kokeilla koko ajan erilaisia välineitä, vai pitäytyä mielummin hyväksi havaituissa tekniikoissa?
Teen pääasiassa sarjakuvani digitaalisesti. Olen tehnyt digitaidetta jo noin 20 vuotta ja se tuntuu pysyvän omassa rajattomuudessaan lempitekniikkanani. Tavoitteenani on kuitenkin jäljitellä digitaalisesti jälkeä, joka muistuttaa sekatekniikkaa. Koen suhteeni piirtämiseen olevan erittäin vahva sekoitus intohimoa ja ongelmien ratkaisua. Ideani tulevat usein yllättäen ja siinä kohtaa olen yhtä inspiraatiota ja huumaa. Itse prosessi sarjakuvassa on kuitenkin pitkä, joten alun intohimon jälkeen seuraa aina ongelmien ratkomista, joka on vähintäänkin yhtä hauskaa. Toki pitkiin prosesseihin mahtuu myös aina sitä arkista puurtamista.
Luonto, etenkin kasvit ja linnut, ovat minusta aina loputtoman inspiroivia. Niitä tulee piirrettyä myös ihan perinteisin välinein. Pääasiassa kuitenkin tykkään pysytellä itselleni tutuissa tekniikoissa ja välineissä. Pääsääntönä tutkin asioita lyijykynällä ja teen valmista jälkeä digitaalisesti.
Viime aikoina on ollut paljon puhetta sarjakuvien näkyvyydestä Suomessa, tai pikemminkin sen puutteesta. Nyt kun olet voittanut Silmukalla vuoden 2022 Sarjakuva-Finlandian palkinnon (onneksi olkoon muuten!), miltä sarjakuvan tilanne mielestäsi näyttää tällä hetkellä?
Kiitos! On kyllä hurjaa voittaa noin suuri tunnustus omalla esikoisalbumillaan! Sanoisin, että itse sarjakuvan tilanne Suomessa on asukasmäärään nähden erittäin rikas ja monipuolinen. Meillä on hurja määrä upeita tekijöitä ja lukijoilla olisi materiaalia mistä valita. Sen sijaan suomalaiset, etenkin aikuiset, tuntuvat lähestyvän sarjakuvaa turhan varovaisesti.
Sarjakuvaan liitetään täällä helposti oletus, että se olisi tarkoitettu vain lapsille ja nuorille. Todellisuudessa sarjakuva ei tunne ikää, ja meillä on todella paljon ihan aikuisille suunnattua sarjakuvaa. Kannustan ihmisiä antamaan sarjakuvalle mahdollisuuden. Visuaalisen tarinankerronnan kautta voi löytää aivan uusia lukukokemuksia!
Myös olisi ilahduttavaa, jos isot kirjakauppaketjut lisäisivät etenkin suomalaisten sarjakuvien tarjontaa hyllyilleen. Uskon, että sitä kautta sarjakuva löytäisi myös helpommin uusien lukijoiden pariin.
Mitä olet tällä hetkellä tekemässä, tiedätkö jo seuraavan kirjasi aiheen?
Omaksi ilokseni sain juuri työskentelyapurahan, joten pääsen heti työstämään seuraavaa kirjaani. Itse tarina tulee olemaan tällä kertaa fiktiivinen ja asettaisin sen dystooppisen fantasianovellin kategoriaan. Kuvitteellisesta maailmasta huolimatta kirjan tarina pyörii edelleen lasten oikeuksien ja yhteiskunnallisten haasteiden ympärillä. Tarinan päähahmo on tässäkin lapsi, joka haaveilee paremmasta huomisesta. Tämän lisäksi kirjassa käsitellään myös ihmisyyden rajaa ja kehittyvän tekniikan mukana tulevaa moraalista vastuuta.
Myös Silmukasta tehdään kovaa vauhtia näytekäännöksiä eri kielille. Etenkin Ranskasta olisi upeaa löytää kustantaja!
Onko jotain mitä haluaisit suositella Kirjavinkkien lukijoille juuri nyt?
Juliana Hyrrin Satakieli joka ei laulanut ja Päivänkakkarameri ovat omia tämän hetken suosikkeja! Hyrrin kerronta ja piirrosjälki on hyrisyttävän kaunista. Myös Siiri Viljakan Kohti sumua ja Tiitu Takalon Memento mori tarjoavat takuuvarmasti antoisan lukuhetken.
Jos kaipaa jotain vähän kevyempää, mutta varmasti viihdyttävää lukemista, suosittelisin Ville Pirisen Yhesti Yhes Paikas -sarjaa. Koen mustan huumorin vaikeimmaksi mahdolliseksi kerronnan lajiksi, mutta Pirinen hallitsee tämän saumattomasti.