Ukrainalaisen Sofija Andruhovytšin suurromaanin Amadoka ensimmäinen osa päättyi, kun Romana sai muistinmenetyksestä kärsivän Bohdaninsa sairaalasta kotiin. Teoksen toinen osa Uljana jatkaa samaa muistamisen ja muistojen teemaa kuin alkukin, mutta nyt vielä paljon järkyttävämmästä perspektiivistä. Vanhojen valokuvien kautta tarinan keskushenkilöksi nousee Uljana, Bohdanin isoäiti, joka eli nuoruuttaan 1930- ja 40-luvuilla. Kotikaupungin ukrainalais-, puolalais- ja juutalaisväestöjen yhteensulauma maailmansotien välisenä aikana oli hauras, mutta kun saksalaisjoukot miehittivät alueen natsiarmeijan marssiessa kohti itää, helvetti pääsi tosissaan valloilleen.
Uljana on aivan hirvittävä kirja. Sen kuvaamat raakuudet ja silmitön väkivalta viattomia siviilejä kohtaan menevät suoraan lukijan ihon alle. Kuolema ja sen pelko ovat alati läsnä, kun kaikki pelkäävät oman itsensä ja kaikkien lähimmäistensä puolesta. Sodan sekamelskassa on vaikeaa myöskään aina tietää, kenen puolella pitäisi olla – lojaliteetit vaihtuvat, sortajat vaihtuvat, mutta kurjuus ja alistaminen pysyvät. Tämän Sofija Andruhovytš kuvaa Uljanan sivuilla raatelevasti: aina löytyy joku, joka on valmis potkimaan ketä tahansa päähän.
Vaikka Uljana onkin aivan hirvittävä kirja, sen lukeminen tuntuu tärkeältä, tarpeelliselta. Eikö tämä juuri ole kaunokirjallisuuden avaintehtävä: ruokkia tunteita, avata teitä ymmärrykseen sydämen kautta kulkien? Uljana koskettaa, saa pelkäämään, saa tuntemaan sääliä, saa toivomaan parempaa.
Sofija Andruhovytšin Amadoka on minulle tämän kevään isoja kirjallisia löytöjä, ja jos avausosa Romana olikin jo hieno, on tämä jatko vielä jotain suurempaa. Valitettavasti tätä kirjoittaessani ei ole vielä tiedossa, koska teoksen päätösosa ilmestyy suomeksi. Toivottavasti pian, sillä tämä tarina haluaa tulla luetuksi. Kokonaan.






