Maija Haavisto: Sisimmäinen

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Maija Haavisto on ollut varsin tuottelias kirjailija: Sisimmäinen on hänen viides romaaninsa, ja lisäksi hän on julkaissut useita tietokirjoja. Edellinen romaani Palsamoitu oli eräänlainen selviytymistarina, jossa päähenkilö teki surutyötä ystävättärensä kuoltua rintasyöpään. Uusi kirja onkin sitten hyvin erilainen kuin Haaviston aiemmat romaanit, joissa jokin pitkäaikaissairaus on ollut keskeisesti esillä.

Inari on kolmikymppinen toimittaja, joka työskentelee naistenlehti Vilmassa. Vilma on yhteiskunnallisesti aktiivinen julkaisu, ei siis mikään tavallinen juorulehti, mutta ei Inarikaan aivan tavallinen ole: hänellä on takanaan elämä väärässä ruumiissa miehenä, mutta nyt hän on sopeutunut jo oikein hyvin naisenelämään kaikkien lääketieteellisten toimenpiteiden jälkeen. Suhde entiseen naisystävään Helluun on vain välillä vähän ongelmallinen. Inari saa tehtäväkseen hyvin erikoisen jutun: eläinsuojelujärjestö PETA, kärjessään aivotutkija Reija, väittää että eläinten ajatuksia pystytään lukemaan erityislaitteen avulla. Tutkimuksen kohteena on ollut Elviira-lammas, jonka tutkijat ovat voineet todistaa jopa varsin älykkääksi. Inari lähtee tutustumaan järjestöön ja Reijaan, mutta matkaan tuleekin sitten useita mutkia.

Kuullostaako vähän uskomattomalta? Niin minustakin. Mikään realistinen romaani Sisimmäinen ei todellakaan ole, mutta en oikein osaa sitä luokitella fantasiaksi tai tieteiskirjallisuudeksikaan. Koska olen aina ollut vankkumaton realismin ystävä ja lisäksi ilmeisesti melko tosikkomainen, en oikein päässyt selville, mistä tässä kirjassa oli kysymys. Juoni polveili reippaasti ja henkilöitä marssitettiin näyttämölle toinen toisensa jälkeen niin että jouduin lukiessani aina selaamaan kirjaa taaksepäin muistaakseni kuka oli kuka. Mainituista ominaisuuksistani johtuen olisin pitänyt Sisimmäisestä ehkä paljon enemmänkin, jos koko tarina Elviirasta älykkyyksineen olisi ahdettu jonnekin taka­-alalle ja päähuomio olisi ollut toisaalta Inarin sukupuoli­-identiteetin, toisaalta aktivistiryhmän dynamiikan kuvauksessa, koska nämä elementit saivat minut lukemaan kirjan loppuun asti. Niissä Haavisto osoittikin kertojana kiitettävää tarkkanäköisyyttä.

Mahdollista tietysti on, että kirjan on tarkoitus olla överiksi vedettyä huumoria, mutta siitä en päässyt siis selville. Sellaisen lajityypin ystäviä Sisimmäinen voisi puhutellakin, mutta minut se jätti valitettavan kylmäksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *