Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jos Timo Tuomikosken esikoisrunokokoelma Suu täynnä pimeää olisi osunut käsiini sattumoisin, olisinko halunnut tietää kirjailijasta enemmän? Olisin.
Runoilija on tullut hiukan tutuksi kirjasomessa, kun olen seurannut Instagramissa käyttäjää nimeltä Runonorsu. Ensin oli runoja, tekstejä, ja vähitellen alkoi runoilijakin pyrkiä näkyväksi. Runokokoelma Suu täynnä pimeää ilmestyi toukokuussa 2025, ja olenpa erityisen iloinen, että kirjastoni suostui pyynnöstäni hankkimaan sen kokoelmaansa. Siitä kuulemma tulee… mikähän se sana oli, vaeltaja? Sellainen kirja siis, että mihin kirjastoon se palautetaankin, opus jää sinne. Tosin minulla lainassa olevaa kappaletta varausjono jo hätyyttelee.
Harvoin jään sanattomaksi, mutta nyt olen liki mykistynyt. Runojen syvällinen herkkyys ihastuttaa. Tiesin odottaa sisällöstä herkkyyttä ja väkivallan kokemuksien käsittelyä. Minua oivallukset hivelevät.
Runokokoelma ei ole omaelämäkerrallinen. Instagramissa Tuomikoski kuvailee esikoisrunojaan näin: ”Suu täynnä pimeää on kirja poikien ja miesten raameista, kouluväkivallasta, puhumattomuudesta ja perhosten ihastelusta. Asioista, jotka saavat hiljaiseksi.”
Myös poika voi tehdä piruetin,
täydellisen kierroksen.
Poika katsoo halpoja kenkiään, kertoo mutisten,
kuinka lumoavia runot ja avaruus ovat,
kuinka vähän haluaa tupakkapaikan piireihin.
Kämmen ei läimäytä pojan kämmentä.
Tunne kuin uppoaisi hyiseen lähteeseen.
Katsoisi, kun identiteetti hajoaa koloihin
juuri kun oppi hienon sanan.
Olenkohan sanonut ennenkin, miten subjektiivinen runojen lukija olen: ehkä käteen jää säe tai pari, ja unohdan, mistä kokonaisuudessa oli kyse. Muistan vain kirjoilta tuoksuvan yksinäisen illan tunnelman tai sen, että kaasujalkaa on paras hellittää, kun perhonen ylittää tien.
Eiväthän runot lukijalleen useinkaan merkitse samaa kuin tekijälleen. Tulkinta on tulkintaa, jos siihen edes tarvitsee lähteä. Usein voi nauttia pyrkimättä ymmärtämään, eikö?
Tuomikosken tekstit puhuvat minulle. Yhdestä runosta poimin tällaisen kohdan: ”Poika ei käsitä, miksi maisemat eivät muutu, vaikka kääntää päätään tai hieroo silmiään: harmaudet ovat, ojat ovat.” Ajattelin harmauden kokemusta paljon myös talvisen silmäoperaationi taustaa vasten. Jokaisella lukijalla oma harmautensa varmaan. Ja perhosensa. Aivasteleva lohikäärmeensä.
