Paul Brannigan ja Ian Winwood: Syntymä Metallica kuolema : osa 1

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Metallica on varmasti yksi nykyajan tunnetuimmista ja suosituimmista metallibändeistä. Suomessakin sen suosio on ollut suuri, onhan se keikkaillut täällä jo 1980­-luvulta lähtien ja on tulossa myös kesällä 2014 Helsinkiin raskaan musiikin Sonisphere­festivaaleille. Metallican tyylinä pidetään thrash metalia, jolle on ominaista nopea, virtuoosimainen musiikki ja voimakkaat kitarariffit. Suosituimpia bändejä tässä musiikkityylissä ovat olleet Metallican lisäksi Slayer, Anthrax ja Megadeath. ­ Suomalainen Wikipedia kertoo kyseisestä musiikin lajista, että ”tyylilajin marginaalisuuteen nähden nämä yhtyeet menestyivät hyvin ja saivat mainetta.” Nykypäivän suosioon nähden thrash metalia on minusta kuitenkin vaikea pitää marginaalisena, mutta ehkä olen hieman puolueellinen.

Metallicasta on tehty lukuisia kirjoja ja kuvateoksia, joista osa on ilmestynyt myös suomeksi, viimeisimpänä Minervan vuonna 2011 julkaisema Mark Eglintonin kirjoittama bändin solistin James Hetfieldin elämäkerta Peto Metallican ovella. Nyt käsillä olevaa Like -­kustantamon kirjaa pidetään Metallican virallisena historiikkina. Se onkin varsin perusteellinen ja kertoo yhtyeen vaiheet yksityiskohtaisesti 1980-­luvun alkuvuosilta aina 1990-­luvun kynnykselle niin sanotun Mustan albumin syntyyn asti. Kirjaa varten on tehty suuri määrä henkilöhaastatteluja, ja nimiä siinä vilahteleekin runsaasti.

Ollakseen tällainen ”virallinen” teos Branniganin ja Winwoodin kirja on mielenkiintoinen tyyliltään. Se ei juurikaan imartele kuvattaviaan, vaan on sävyltään hämmästyttävänkin perusnegatiivinen, aivan erilainen kuin vaikkapa Eglintonin teos, joka asettui paljon lempeämmin ymmärtämään kuvattavaansa. Syntymä Metallica kuolema kertoo bändistä raadollisen realisestisesti; viinanhuurut, satunnaiset huumeenkäytöt ja mellastava elämä keikkamatkoilla kuvataan tarkkaan, vaikka eivät ne taida Metallican ystäville yllätyksenä tullakaan. Myöskään yhtyeen nokkamiesten Hetfieldin ja tanskalaislähtöisen rumpalin Lars Ulrichin luonteita ei turhaan kaunistella: Hetfieldin synkeys ja sisäänpäinkääntyneisyys sekä Ulrichin maaninen ekstroverttiys toistuvat läpi kirjan, kun taas Kirk Hammett, traagisesti menehtynyt Clif  Burton sekä Jason Newsted jäävät selkeästi sivuosiin, mitä nyt sitten bändistä poispotkitun kitaristi Dave Mustainen runsasta alkoholinkäyttöä sitäkin korostetaan. Tuntuukin vähän koomiselta, että kirjan lopussa kiitos -osiossa mainitaan, että bändin ”jäsenet ovat aina kohteliaita, avuliaita ja hyväntahtoisia.”

Mielenkiintoinen kirja tämä on kuitenkin. Eglintonin Hetfield -­elämäkerta on sen rinnalla hyvä luettava, koska se kertoo yllättävää kyllä paljon tarkemmin yksittäisten levyjen ja kappaleiden luonteista. Brannigan ja Winwood osaavat muutamista puutteistaan huolimatta asettaa Metallican hyvin heavymusiikin kenttään. Varsinaisia asiavirheitä ei minun asiantuntemuksellani bongattu, paitsi että kirja kertoo bändin ensimmäisestä Suomen­-vierailusta, että Tarvasjoen keikalla syntyivät ainakin joukkotappelu ja tulipalo, mikä mukana olleiden kertomana ei pidä paikkaansa. Lieneekö sitten kirjassa muutakin liioittelua? ­

Teoksen toisen osan pitäisi ilmestyä alkukielellä syksyllä 2014, ja sitä me Metallican ystävät jäämme innolla odottamaan, pitäisihän sen sitten kuvata bändin vaiheita sen supersuosion kautena.

Kommentti

  1. Melko mielenkiintoisen kuuloinen tuo ristiriita kirjan sisällön ja bändiläisiin kohdistuvien kiitosten suhteen. Metallicaa on tullut joskus kuunneltua todella paljon, joten saatan lukea kirjan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *