Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu oli minulle yksi syksyn odotetuimmista kirjoista, eikä se totisesti pettänyt näitä odotuksia. Lestadiolaisuuden piiriin on toki sijoitettu romaaneja ennenkin, viimeisimmäksi Riikka Pelo erinomaisessa esikoisteoksessaan Taivaankantaja, mutta Rauhalan tasolle harva on yltänyt.

Kirja kertoo vanhoillislestadiolaisuuden piirissä kasvaneiden Viljan ja Aleksin tarinan. Aluksi ihastuminen ja rakastuminen, sitten avioliitto ja lapset, joita syntyykin yhdeksässä vuodessa jo neljä, yksi on kuollut kohtuun. Sitten Vilja tekee jälleen tavaksi muodostuneen raskaustestin. ”Testi odottaa peilikaapin hyllyllä. Painan silmät tiukasti kiinni, puserran kädet yhteen ja hengitän palleaan asti. Huokaan rukouksen, äänettömän ja sanattoman, mutta se kaikuu kaakeleissa kuin hukkuvan huuto. Sitten on katsottava.” – Testi on tietenkin positiivinen, ja Vilja ja Aleksi valmistautuvat taas ottamaan vastaan uuden tulokkaan.

Rauhalan kieli on runollista, kuulasta ja kaunista. Silti se ei kaunistele tai siloittele. Lukija elää päähenkilöiden kanssa heidän uskoaan ja epäilystään, rakkauttaan ja epätoivoaan. Lestadiolaisuuteen kuulumattomalle monet liikkeen näkemyksistä ja käytännöistä herättävät tosin närkästystä, raivoakin suorastaan. Naisen elämä näyttäytyy kirjan kautta epäinhimillisen raskaana. Vanhatestamentilliseen näkökulmaan vedoten nainen on pelastuva ainoastaan lapsensynnyttämisen kautta, ja monen naisen voimat uhkaavat loppua. Näin ajattelee Vilja: ”Ajattelen kohtuullisuutta, jota kadehdin enemmän kuin mitään muuta, ja itken. Mitä pidemmälle elän naisenelämää, sitä selvemmin näen vaihtoehdot, jotka jäävät jäljelle. Kun vatsa kasvaa ja kutistuu vuodesta toiseen ilman taukoja, nainen voi ainoastaan valita, hyljätäkö lapsensa vai itsensä.” – Tasapuolisuuden nimessä on tosin muistettava, ettei elämä ole helppoa myöskään sellaiselle herkälle ja vastuuntuntoiselle miehelle, joka Aleksi on, ja Aleksi lopulta joutuukin tekemään vaikean ratkaisun koko perheensä hyväksi.

Taivaslaulu liikkuu sujuvasti eri ajoissa ja kertojanäkökulmissa; Rauhala on tässäkin suhteessa hyvin taitava kirjoittaja. Tekstin sisään asetetut aidon oloiset blogikirjoitukset tuntuivat ehkä aluksi hämmentäviltä, mutta nekin kootaan loppuratkaisun sisään ihan mallikkaasti. Sama tyylikkyys koskee tekstiin sisältyviä useita Raamatun ja muun uskonnollisen kielen viittauksia.

Kommentti

  1. Kovat odotukset olin tälle kirjalle asettanut niin suunnattomista kehuista johtuen.
    Kirja yllätti, se ei ollut ihan ssellainen kuin olin kuvitellut.
    Taivaslaulu on hienosti kirjoitettu: Rauhalan teksti on paikoitellen runollisen kaunista. Kirja todellakin kulkee eri ajoissa ja kertojanäkökulmissa – mietin, että onko niitä jopa vähän liikaa, kun ne ovat blogikirjoituksineen kaikki niin erilaisia.
    Lestadiolaisuus on minulle ennestään tuttua, joten heidän sääntönsä eivät olleet uutta ja tunteita herättäviä, minua sen sijaan häiritsi Raamattuun viittaukset, omista henkilökohtaisista syistä.
    Taivaslaulussa en päässyt niin sisälle tekstiin ja tunnelmaan kuin Pelon Taivaankantajassa tai Kaarlelan tämän vuoden esikoiskirjassa Saara. Teksti ajoittaisesta kauneudestaan huolimatta oli jotenkin … sanon nyt pinnallista, kun en ihan oikeaa termiä löydä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *