Vincent Bevins: The Jakarta Method : Washington’s Anticommunist Crusade & the Mass Murder Program that Shaped Our World

The Jakartha Method

Osta kirja itsellesi

(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)

Kylmän sodan lopputulos tunnetaan. Yhdysvaltain johtama kapitalistinen järjestelmä voitti ja Neuvostoliitto ja kommunismi hävisi. Usein kylmä sota nähdään nimenomaan näiden kahden maan välisena kamppailuna, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa johtanut suoraan sodankäyntiin. Kolmannen maailman näkökulmasta tämä ideologinen kamppailu näyttäytyi kuitenkin hieman erilaisessa valossa. Alikehittyneestä taloudesta kärsivät ja siirtomaahallinnoista irtaantuvat valtiot kohtasivat vaikean valinnan; valitako Yhdysvaltain malli, vai sittenkin Itäblokki – vai olisiko sittenkin parempi olla ystävällisissä väleissä kummankin kanssa? Kylmän sodan tärkeimmät kamppailut käytiin lopulta kolmannessa maailmassa ja monelle maalle edellä mainittu päätös osoittautui kohtalokkaaksi.

Monelle kolmannelle maalle vasemmistolainen malli tuntui luontevalta valinnalta. Tähän on muutama hyvä syy. Koettiin, että Yhdysvallat edusti yhdessä länsimaisten liittolaistensa kanssa vanhaa imperialismia, josta maat pyrkivät irrottautumaan. Neuvostoliitto taas edusti tärkeää liittolaista kolonialismin vastaisessa taistelussa. Tämä ajatuskulku oli sikäli looginen, että 30–40-luvuilla siirtomaiden itsenäisyyttä kannatti lähinnä vasemmistolaiset.

Tässä on oikeastaan tiivistettynä Vincent Bevinsin kirjan ydin. Amerikkalaiset eivät ymmärtäneet kolmansille maille tyypillistä nationalismia ja sen kolonialisminvastaisuutta, ja sitä miten se erosi neuvostokommunismista. Haluna oli irrottautua länsimaisesta järjestelmästä ja luoda oma polku. Yhdysvalloissa kuitenkin ajateltiin yleisesti, että Neuvostoliitto ajaa kaikkialle kommunistista vallankumousta ja siten pienikin määrä kommunisteja tarkoitti suunnitelmaa jossa pyritään suorittamaan kommunistinen vallankaappaus. Ajateltiin myös, että kommunistit, olivatpa he missä vain, ottivat käskynsä suoraan Moskovasta.

Maccarthyismin jälkiaalloissa 50-luvulta alkaen tämä johti Yhdysvalloissa suoranaiseen vainoon ja nollatoleranssiin. Ei riittänyt, että vieraalla valtiolla oli vasemmistolaiset voimat ”kurissa”. Eisenhowerin kaudella näkemys muutti niin, että neutraali maa saattoi silti olla vihollinen, jos Yhdysvallat katsoi että maa ei ollut tarpeeksi antikommunistinen. Toisin sanoen mikä tahansa kolmannen maailman valtio, joka kuvitteli voivansa olla ystävällisissa väleissä sekä Moskovaan että Yhdysvaltoihin huomasi hyvin pian joutuvansa vaikeuksiin.

Tätä jyrkkää näkemystä joudutti Yhdysvaltain ja Ison-Britannian suuri onnistuminen Iranissa, jossa Mohammed Mossadeq ja hänen johtamansa kansallinen rintama pyrki kansallistamaan Iranin suuret öljyvarat, joita piti hallussaan brittiläinen öljy-yhtiö AIOC. Britannian MI6:n ja Yhdysvaltain CIA:n tukemassa vallankaappauksessa aie saatiin kuitenkin estettyä ja Mossadeq syrjäytettyä. Britit houkuttelivat Yhdysvallat mukaan nimenomaan kommunismin pelolla, olihan mahdollista että Iranin kommunistinen Tudeh-puolue saisi maassa suuremman jalansijan.

Toimivaa mallia sovellettiin seuraavaksi Guatemalassa, jossa yhdysvaltalainen United Fruit Company (nykyinen Chiquita) oli hallinnut maan taloutta vuosikymmeniä. Presidentti Juan Árbenz pyrki kuitenkin maareformilla uudistamaan maan feodaaliaikaista taloutta ja muuttamaan Guatemalan kapitalistiseksi yhteiskunnaksi. Suunnitelma kohtasi luonnollisesti suurta vastustusta suurmaaomistajilta ja erityisesti United Fruit Companyltä, joka mustamaalasi Árbenzin Yhdysvalloissa valheellisesti kommunistiksi. Yhdysvaltain järjestämä vuoden 1954 vallankaappaus toi tilanteeseen nopean ratkaisun. Uuden presidentti Castillo Armaksen juntta surmasi tuhansia Árbenzin kannattajia ja muita vastustajia, jotka kaikki leimattiin kommunisteiksi.

Tässä varhaisessa tapahtumassa oli nähtävissä paljon piirteitä, jotka tulisivat vuosien varrella toistumaan useissa eri maissa. Usein niin sanottu kommunismi oli paperin ohutta, pikemminkin sosiaalidemokratiaa kuin jonkinlaista vallankumouksellista radikalismia. Yhdysvaltain ulkoministeriön omat dokumentit osoittavat, että edes Yhdysvallat ei pitänyt Guatemalaa minään kommunistisena uhkana, saati että maa olisi Yhdysvaltoja kohtaan millään tavalla agressiivinen. Yhdysvallat ei myöskään lähtökohtaisesti pitänyt maareformeja huonona ajatuksena, sillä se itse käytti samanlaisia keinoja Japanissa ja Etelä-Koreassa. Ongelmana oli se, että Árbenzin esimerkki saattaisi inspiroida naapurimaita, tehdä vasemmistolaisten ajatusten leviämistä suosittua ja siten edesauttaa kommunistien soluttautumista.

Kirjan nimi Jakarta Method viittaa kuitenkin paljon Guatemalaa suurempaan onnistumiseen. Indonesiassa oli 60-luvulla maailman kolmanneksi suurin kommunistinen puolue, joka myös oli varsin suosittu. Yhdysvalloille Indonesia muodostui vähitellen Vietnamiakin tärkeämmäksi. Jos 105 miljoonan aasialaisen maa kaatuu kommunistien leiriin, voitto Vietnamista on aikalailla yhdentekevä, ajateltiin.

Jotta arvostelu pysyisi maltillisen pituisena en referoi Indonesian vallankaappauksen tapahtumia tässä sen tarkemmin. Mainittakoon tässä yhteydessä kuitenkin, että väitetty kommunistien vallankaappaus johti vuosina 1965–66 paitsi kommunistisen puolueen PKI:n täydelliseen tuhoon niin myös 500 000 – 1 200 000 ihmisen massamurhaan. Yhdysvallat tuki puhdistuksia suorittavaa Indonesian armeijaa ja kenraani Suharnoa sillä ehdolla, että PKI tuhotaan, presidentti Sukarno siivotaan tieltä ja että Yhdysvaltojen öljyteollisuuden ja muiden bisnesintressien tiellä ei seisota. Kuten Guatemalassa 1954 ja Irakissa 1963, Yhdysvallat myös luovutti Indonesian armeijalle listan kommunististeista, jota armeija hyödynsi puhdistuksissa. Bevinsin mukaan tämän listan sisältöön pääsi vaikuttamaan myös paikalliset Yhdysvaltain yritysedustajat, jonka vuoksi listalle päätyi myös ammattiyhdistysjohtajia, joista haluttiin päästä eroon.

Kirja pistää miettimään mistä Yhdysvaltain antikommunismissa lopulta oli kyse. Vincent Bevis pohtii, että varsinkin kolmannen maailman näkökulmasta Yhdysvaltain toiminta ja itse kylmä sota voidaan ymmärtää myös suorana kolonialismin jatkumona. Siinä missä eurooppalaisella puoluekartalla sosialismin kanssa flirttailu oli varsin tavanomaista, kolmannelle maailmalle tätä vaihtoehtoa ei kerta kaikkiaan sallittu, olivat maat siitä itse mitä mieltä hyvänsä.

Yhdysvaltain antikommunistisen ristiretken vaikutukset puolestaan olivat karmivia. Jakarta-metodia, eli maan sisäisen vallankaappauksen tukemista maan armeijaa tukemalla, tultiin sittemmin hyödyntämään laajasti Etelä-Amerikassa, joista Chile ja Salvador Allenden kohtalo on varmasti se kuuluisin esimerkki. Ongelmallisinta kuitenkin oli se, että antikommunismista tuli monille sotilashallituksille ja oikeistopiireille oivallinen keino vastustaa yhtään minkäänlaisia sosiaalisia tai taloudellisia uudistuksia. Mikä tahansa alhaalta päin tuleva kritiikki, tai poliittinen vastavoima on helppo leimata kommunismiksi tai vaaralliseksi radikalismiksi, ja tämä perintö on selkeästi nähtävissä yhä tänäkin päivänä.

Bevins tarjoaa muutaman mielenkiintoisen esimerkin. Guatemalassa 80-luvun alussa kenraali Efraín Ríos Montin johtama juntta kohdisti verisen kampanjan vasemmistosissejä ja heidän tukijoitaan vastaan. Erityisesti mayavähemmistöä tapettiin tuolloin tuhansittain. Montt oli taustaltaan evankeliskristitty ja hänen käsissään antikommunismi sai teologisen oikeutuksen. Koska mayat olivat enimmäkseen traditionaalisten mayauskontojen harjoittajia (ja siten ateisteihin verrattavissa) ja vähäosaisia, olivat he Montin mielessä ”luonnostaan” kommunisteja, tai ainakin heistä tulisi hyvin todennäköisesti sellaisia. Guatemalassa antikommunismi sai siten kansanmurhan luonteen. Ronald Reagan vieraili maassa 1982 ja erityisesti kiitteli Monttia ”tinkimättömyydestään”.

Vielä surkeampi esimerkki on Itä-Timorin kohtalo, joka julistautui itsenäiseksi Portugalista vuonna 1975. Itä-Timorilla ja Indonesialla on yhteistä rajaviivaa yhdellä saarella. Indonesian diktaattori Suharto hyödynsi tilannetta ja väitti välittömästi, että pieni valtio uhkasi Indonesiaa kommunismilla. Tämä siitäkin huolimatta, että itsenäisyysjulistuksen antanut Fretilin-puolue oli keskusta-vasemmistolainen, eikä maalla ollut mitään siteitä kommunistivaltioihin. Yhdysvaltoja kaihersi silti riski, että Itä-Timorista saattaisi tulla Aasiaan versio Kuubasta ja niinpä Yhdysvaltain aseellisen ja diplomaattisen tuen turvin Indonesia valtasi Itä-Timorin ja tappoi vuosina 1975–1979 kolmanneksen Itä-Timorin väestöstä.

Tämän antikommunistisen ristiretken vaikutusta oli myös se, että se puolestaan radikalisoi vasemmistolaisia: kun demokraattiset vaikutusmahdollisuudet tukahdutettiin jäljelle jäi vain militantit. Che Guevara otti opikseen vuoden 1954 Guatemalan vallankaappauksesta ja uskoi, että ainoa mahdollisuus voittaa oli turvautua sotilaallisesti vahvaan yksipuoluejärjestelmään. Myös Indonesian PKI:n tuho oli monelle vasemmistolaiselle varoittava esimerkki, puolueen tuhoaminen ja sen kannattajien tappaminen oli niin helppoa, koska he eivät olleet millään tavalla aseistuneita tai varautuneita tulevaan väkivaltaan. Toki suurin vaikutus tapahtumilla on kuitenkin nykyaikaan. Yhdysvaltain malli voitti, ja sekä hyvässä että pahassa nykymaailma seuraa amerikkalaisjohtoista globaalia talousmallia.

Sinänsä monet kirjan tapahtumat eivät ole mitään uutta tietoa, mutta en muista törmänneeni kirjaan joka näin näppärästi koostaa yhteen niiden takana operoivan logiikan. Ehkä olisin kaivannut enemmän pohdintaa siitä, mistä tämä Yhdysvaltain vimmattu kommunismin pelko lopulta oikein kumpusi. Kuten Bevins kommentoi, luulisi eurooppalaisten pelänneen kommunismia enemmän, Neuvostoliitto oli kuitenkin täällä lähinaapuri.

Itse pohdin, että kyse näyttää olleen välillä puhtaasti kolonialistisesta opportunismista, jossa paikallisia oloja haluttiin tulkita niin, että interventio olisi ”pakollinen”. Eräs haastatateltu pohti, että syynä olisi Yhdysvaltain puritaaninen menneisyys, halu nähdä maailma mustavalkoisena hyvän ja pahan taistelukenttänä. Silkka tietämättömyys näyttää myös olleen suuressa roolissa, paikallisiin oloihin ei kerta kaikkiaan vain perehdytty tarpeeksi. Oli miten oli, kirja oli joka tapauksessa erittäin mielenkiintoista luettavaa. Vaikka kirjassa käsitellään useita eri maita ja ihmiskohtaloita niin hämmästyttävän hyvin langat silti pysyy Bevinsin käsissä, eikä kirja ole missään vaiheessa mene liian epäselväksi. Se on hyvä, sillä vaikka kirjassa on vain kolmisensataa sivua, yksityiskohtia riittää sen verran, että ihan nopeassa tahdissa tätä kirjaa ei tule luettua. Kylmästä sodasta kiinnostuneille aivan ehdotonta luettavaa.

(Erityisesti uudet kotimaiset julkaisut on usein, ei aina, saatu kustantajalta arvostelukappaleina. Se, mistä kirja on saatu, ei vaikuta siihen, kehummeko vai emme.)

Titta Lindström

Titta Lindström on graafinen suunnittelija ja kuvittaja, joka käyttää vapaa-aikansa mieluusti kirjojen parissa. Sarjakuvat ovat sydäntä lähellä, mutta lukulistalle pääsee säännöllisesti myös tietokirjallisuus, erityisesti muistelmat ja elämäkerrat herättävät kiinnostusta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 867 tilaajan joukkoon!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...