Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Yksi 1900-luvun suuria kirjallisia kohtaamisia tapahtuu Oxfordissa 1926, kun J. R. R. Tolkien ja C. S. Lewis tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa. Kumpikaan ei ole vielä tunnettu kirjailija, mutta miesten tapaamisesta saa alkunsa vuosikymmenien ystävyys, joka vaikutti merkittävästi kummankin kirjalliseen uraan – ei vain kannustuksen ja keskustelun kautta, vaan myös heidän maailmankuvansa ja kirjallisten tavoitteidensa muovautumisessa. Miesten ystävyys synnytti myös kirjoittajapiirin nimeltä The Inklings, joka oli tärkeä henkinen ja luova yhteisö kummallekin. Voi jopa pohtia olisiko Tarua sormusten herrasta ja Narnian tarinoita olemassakaan, jos miehet eivät olisi koskaan kohdanneet.
John Hendrixin kunnianhimoinen The Mythmakers yhdistää sarjakuvaa perinteiseen tietokirjakerrontaan, ja lopputulos on visuaalisesti loistelias teos, joka onnistuu kertomaan kahden kirjailijan tarinan kiinnostavalla tavalla. Kirjan kertojina toimii – kuinka ollakaan – vanha velho ja leijona, jotka johdattelevat lukijan myyttien, saagojen, legendojen ja kansantarujen maailmaan.
1800- ja 1900-lukujen vaihteessa myytit ja kansantarinat nähtiin vielä kansanperinteenä, kenties kiinnostavina tutkimuskohteina antropologeille ja kielitieteilijöille, mutta ei taiteena siinä mielessä kuin romaani tai runous. Tolkienin kanta oli tunnetusti täysin päinvastainen, ja hänen alkuunpanemansa fantasiagenren esiinmarssi näkyy kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa melkein kaikkialla. Sarjakuvan punainen lanka keskittyy pohtimaan tätä: miksi juuri myytit olivat lopulta niin merkityksellisiä kummankin miehen maailmankuvalle ja kirjalliselle tuotannolle.
Tolkien uskoi syvästi siihen, että myytit eivät ole mitään todellisuuspakoa, vaan päin vastoin todellisuuden ymmärtämisen muoto. Tämä ajatus oli keskeinen osa hänen maailmankatsomustaan ja kirjallisen työnsä perustaa. Tolkien kutsui tätä käsitystä nimellä ”sub-creation” (aliluominen). Hänen mukaansa ihminen, luotu olento, jäljittelee Jumalan luovuutta luomalla omia ”maailmojaan”: myyttejä, kieliä ja kertomuksia. Näissä aliluoduissa maailmoissa voi heijastua jotain totta, jopa jumalallista totuutta, vaikkeivät ne olisikaan kirjaimellisesti totta. Myyttinen ajattelu sitoutui Tolkienilla siten vahvasti uskonnollisuuteen ja juuri tämä vakuutti Lewisin syvällisesti.
Lewis oli tuolloin vielä agnostikko tai ateisti, jonka luottamus maailmaan oli hajonnut ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Hän rakasti myyttejä, mutta piti niitä valheina, vaikka olisi halunnut niiden olevan totta. Tolkien ei yrittänyt todistaa Lewisille kristinuskoa loogisin argumentein, vaan vakuutti Lewisin siitä, miten uskonto vastasi juuri siihen kaipaukseen, jota myytit hänessä herättävät. Tolkienin mukaan evankeliumia voi ajatella kertomuksena, joka yhdistää myyttisen merkityksen ja historiallisen todellisuuden.
Tämän ajattelun vaikutus näkyy tietysti selvästi Lewisin Narnian tarinoissa, vaikka ironista kyllä, Tolkien ei lainkaan pitänyt kirjan lähestymistavasta. Tolkien rakensi omia maailmojaan systemaattisesti ja jokaista yksityiskohtaa hioen, siinä missä Lewis kirjoitti nopeasti ja monenlaisia elementtejä yhdistellen. Tolkien ei myöskään pitänyt siitä, että Narnia esitti kristillisiä teemoja niin läpinäkyvästi. Lewis puolestaan oli yksi harvoista Tolkienin pitkän kirjoitusurakan vankkumattomista tukijoista, kun tämä epäili tekstinsä kiinnostavuutta tai merkitystä.
Onkin ironista, että siinä vaiheessa kun kaksikon kirjalliset tavoitteet vihdoinkin alkoivat saavuttaa menestystä, he alkoivat ajautua kauemmaksi toisistaan. Hendrix pohtii syitä tähän ja mikä merkitys tällä irtiajatumisella kirjailijoille oikein oli. Sarjakuvan toinen kantava teema onkin miesten välinen ystävyys, eikä pelkästään Tolkienin ja Lewisin, vaan se koko kirjallinen piiri jonka he kokosivat ympärilleen. Tunnetut teokset eivät syntyneet nerojen yksinäisissä kammioissa, vaan yhteisen tuen ja dialogin kautta. Kaunis ja kiinnostava tarina!
Hendrix on taitava piirtäjä, joten senkään puolesta ei tarvitse hikoilla. Erityisen vaikutuksen teoksessa kuitenkin tekee se, miten sarjakuvaa on yhdistelty tavallisen tekstin kanssa. Taitto on näillä sivuilla poikkeuksellisen kekseliästä, ja minulle ei missään vaiheessa tullut tunnetta, että tällaisella hybridi-tekniikalla yritettäisiin ”päästä helpolla”. Olisihan teoksen voinut kokonaan toteuttaa sarjakuvan keinoin, mutta Hendrixin omaperäinen valinta aiheuttaa lähinnä ihastusta. The Mythmakers on poikkeuksellisen kaunis kirja, jota jaksaa hypistelellä ihan hypistelemisen ilosta. Jos siis kirjallisuuden historia, myytit ja kuvitustaide innostaa The Mythmakers on lukuelämys, joka palkitsee monella tasolla.
