Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kuinka paljon voimme tietää todellisuuden luonteesta? Kysymys on ikivanha ja kauan ajateltiin, että tieto on joko saavutettavissa tai, että maailma voidaan ainakin ymmärtää systemaattisesti. Tällaisessa ajattelussa on kuitenkin sudenkuoppansa, jotka ovat käyneet ylittämättömäksi viimeistään kvanttifysiikan löytöjen myötä. William Eggintonin The Rigor of Angels tarkastelee kysymystä kolmen suuren ajattelijan kautta: Immanuel Kant, Jorge Luis Borges ja Werner Heisenberg päätyivät kaikki omalta osaltaan johtopäätökseen, että todellisuus ja kokemuksemme eivät ole vain toisistaan erillisiä asioita, vaan kaikki yritykset saattaa nämä kaksi yhteen ovat tuhoon tuomittuja.
Egginton ei kuitenkaan keskity puhtaasti kolmikon ajatuksiin, vaan kirja on myös tutkielma siitä, miten miesten henkilökohtaiset elämät linkittyivät heidän ajattelunsa kehittymiseen. Tämä näkökulma ei ehkä ole välttämätön, mutta se on kiinnostavaa luettavaa ja se auttoi ainakin minua hahmottamaan missä mennään, ennen kuin kirja heittää syvään päätyyn.
Ensivilkaisulla Eggintonin valitsemat ajattelijat saattavat vaikuttaa siltä, että heillä ei ole mitään yhteistä. Valistusajan filosofi, argentiinalainen kirjailija, ja kvanttifyysikko lähtivät liikkeelle täysin eri näkökulmista, mutta juuri se, että he saapuivat samaan lopputulokseen eri reittiä pitkin tekee heistä kiinnostavia. Miehiä yhdisti kyky välttää virhe, jossa ihmisen tapa hahmottaa todellisuus sekoitetaan todellisuuden itsensä ominaisuuksiin.
Immanuel Kant oli tässä tärkeä suunnannäyttäjä. Hän ei tietysti ollut ensimmäinen filosofi, joka pohti ajatusta, että todellisuus sellaisenaan (Ding an sich) on tuntematon, mutta hän oli ensimmäinen, joka muotoili tämän ajatuksen järjestelmälliseksi teoriaksi. Vaikka Egginton tietysti vain raapaisee kirjassaan Kantin ajattelua, niin silti juuri tässä koin kirjan isoimmat haasteet, Kantin ajattelu ei ole helpoimmasta päästä. Onneksi Egginton mainitsee, että Kant oli vaikeaselkoinen jo aikalaisilleen! Jos asian ytimen kuitenkin tiivistää, niin kyse on tästä:
Tietäminen edellyttää aina jonkinlaista etäisyyttä tutkijan ja tutkittavan välillä – vaikka ero olisi kuinka pieni, se on välttämätön. Ilman tätä eroa ei voida havainnoida eikä tehdä johtopäätöksiä. Tästä seuraa, että maailman täydellinen tunteminen on mahdotonta, sillä pelkkä tiedon hankkimisen prosessi erottaa meidät kohteestamme. Toisaalta, jos tätä eroa ei olisi lainkaan ja ihminen olisi täysin yhtä maailman kanssa, tiedon hankkiminen olisi jälleen mahdotonta, sillä ei olisi mitään ulkopuolista näkökulmaa, josta käsin havainnoida. Juuri tähän lopputulokseen päätyivät myös Heisenberg ja Borges tahoillaan.
Kolmikosta itselleni kiinnostavin oli rakkaudessa epäonninen Jorge Luis Borges, kenties koska en tiennyt kirjailijasta aikaisemmin oikein yhtään mitään. Vaikka Borges on maailmanlaajuisesti arvostettu kirjailija, niin Suomessa hän ei nähtävästi ole erityisen tunnettu suuren yleisön keskuudessa.
Siispä tässä pieni alustus. Borgesin kirjoitukset käsittelivät usein filosofisia kysymyksiä, kuten sitä, onko todellisuus olemassa riippumatta havainnosta, ajan luonnetta ja tiedon sekä tuntemattoman välistä suhdetta. Borgesin kuuluisa novelli Baabelin kirjasto kuvailee universumin äärettömänä kirjastona, joka sisältää jokaisen mahdollisen kirjan. Tarina muistuttaa kuuluisaa ajatusleikkiä, jossa joukko apinoita hakkaa kirjoituskoneita ikuisesti, ja lopulta jokainen mahdollinen kirja tulee kirjoitetuksi, olipa se miten epätodennäköistä hyvänsä. Äärettömän kirjaston luonne kuitenkin tarkoittaa, että valtaosa sen sisällöstä on silkkaa siansaksaa, ja sieltä on oikeastaan mahdotonta löytää yhtään mitään, ainakaan mitään mitä voisimme kutsua ”tarkoitukseksi”.
Tlön, Uqbar, Orbis Tertius puolestaan on metafora siitä, miten voimakkaasti ideamme muokkaavat maailmaamme. Tarina kertoo salaisesta seurasta, joka luo niin vakuuttavan kuvitteellisen maailman, että se alkaa vähitellen korvata todellisuuden. Borges näyttää kirjallisesti Kantin ajattelun käytännön seuraukset: jos emme voi tietää todellisuutta sellaisenaan, maailmasta tulee sokkelomainen ja täynnä subjektiivisia tulkintoja.
Erityisesti huomiotani kiinnitti tarina Haarautuvien polkujen puutarha, jossa jokainen tapahtuman mahdollinen lopputulos toteutuu samanaikaisesti ajan eri haaroissa. Tämä tietysti muistuttaa kovasti kvanttifysiikan monimaailmatulkintaa, joka esitettiin vasta vuosia Borgesin novellin jälkeen.
Lopulta kvanttifyysikko Werner Heisenberg antoi viimeisen ratkaisevan iskun klassisen fysiikan maailmankuvalle epätarkkuusperiaatteellaan, joka sanoo, että on mahdotonta tietää samanaikaisesti hiukkasen tarkkaa sijaintia ja liikemäärää. Toisin sanoen, mitä tarkemmin mitataan hiukkasen paikka, sitä epätarkemmin voidaan tietää sen liikemäärä, ja päinvastoin. Kyse ei ole mistään mittalaitteiden epätarkkuudesta, vaan siitä, että luonnossa ei ole olemassa yksiselitteistä ”hiukkasen paikkaa ja nopeutta” yhtä aikaa. Todellisuus ei ole pelkästään epätäydellisesti mitattavissa, se on epämääräinen. Kummallisinta tässä kuitenkin on se, että tutkijan päätös kumpaa näistä mitataan vaikuttaa siihen, miten todellisuus ilmenee.
Kvanttifysiikan löydöt ovat pakottaneet meidät pohtimaan, miten objektiivista todellisuutta ei sellaisenaan ole olemassa, ja miten jopa aika ja avaruus eivät välttämättä ole perimmäisiä rakenteita, vaan saattavat olla vain havainnoitsijan kokemuksesta riippuvia ilmiöitä.
Onko maailma deterministinen vai satunnainen? Miten tämä vaikuttaa vapaan tahdon käsitteeseen? Missä määrin Heisenbergin periaate vaikuttaa makromaailmassa? Tästähän ne suuret kysymykset vasta alkavat. Egginton ei sentään ole näihin tarjoamassa vastausta, kirja on kertomus kuinka pääsimme tähän pisteeseen, mutta jättää lukijan pohtimaan, mitä kaikkea emme vielä tiedä – ja voimmeko koskaan tietää. The Rigor of Angels on innostava synteesi filosofiaa, tiedettä ja kirjallisuutta, mutta ihan helpoimmasta päästä kirja ei ole. Vaikka osa asioista ohi menikin, niin kyllä tätä kehtaa suositella kaikille, jotka haluavat hieman haastaa itseään.