Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Steve Brusatten uutuuskirja on aina tapaus. Brusatten aiemmat kirjat The Rise and Fall of the Dinosaurs sekä The Rise and Reign of Mammals olivat erinomaisia katsauksia dinosaurusten ja nisäkkäiden evoluutioon, ja The Story of Birds on näille varsin loogista jatkoa.
Tässä päästään vihdoin pureutumaan paleontologian suurimpaan löytöön, eli siihen, että dinosaurukset eivät sittenkään kuolleet sukupuuttoon 66 miljoonaa vuotta sitten, vaan coelurosaureista polveutuneet Avialae-ryhmän dinosaurukset selviytyivät. Yllättävää kyllä, tämä ei ole niin uusi ajatus kuin voisi kuvitella. Jo Darwinin aikaan yleistyi ajatus, että dinosaurusten ja lintujen lukuisat anatomiset yhtäläisyydet eivät olleet pelkkää sattumaa.
Vedenpitävien todisteiden puutteessa ajatus meni kuitenkin muodista, kunnes 1990-luvulla asiaan saatiin vihdoin varmistus. Kiinassa 1996 tehty höyhenpeitteinen Sinosauropteryx-löytö sementoi viimeinkin yhteyden ja osoitti, että dinosaurukset eivät olleet mitään myyttisiä verenhimoisia hirviöitä, vaan eläimiä, jotka monin tavoin näyttivät ja käyttäytyivät kuin linnut. Sittemmin Kiinasta on löydetty lukuisia muitakin höyhenpeitteisiä lajeja, ja nämä löydöt ovat mullistaneet käsityksemme dinosaurusten evoluutiosta.
Kirjan alku kertoo, miten linnut kehittyivät, ja mitä oikeastaan tarkoitetaan sillä, että linnut ovat dinosauruksia. Onko elämän sukupuussa osoitettavissa jotain rajaa ei-lintumaisten dinosaurusten ja lintujen välillä? Tähän kehityskertomukseen liittyy muitakin kiintoisia kysymyksiä. Olennainen on tietysti kysymys, miksi siivet alun perin kehittyivät. Tiedämme, että eivät ainakaan lentämistä varten, sillä monilla varhaisilla lajeilla oli minisiivet, joita ei olisi millään voinut käyttää lentämiseen. Näillä tynkäsiivillä oli ehkä samanlainen tarkoitus kuin nykyisten strutsien siivillä, joita strutsit käyttävät tasapainottamaan juoksuaan. Itse höyhenpeitehän oli paljon siipiä varhaisempaa perua, ja nykyään pidetään luultavana, että jo varhaisimmilla triaskauden dinosauruksilla oli alkeellinen protosulkapeite (samanlainen kuin kiivilinnuilla nykyään).
Mysteeri on sekin, miksi linnut onnistuivat valloittamaan taivaat niin tehokkaasti. Kun ensimmäiset linnut nousivat taivaalle joskus 150 miljoonaa vuotta sitten, lentoliskoja oli ollut olemassa jo kymmeniä miljoonia vuosia. Vähitellen linnut kuitenkin valtasivat etenkin pienikokoisten lentäjien ekologisia lokeroita, ja yksi paleontologian suuria kysymyksiä on, missä määrin tämä tapahtui pterosaurusten kustannuksella. Olivatko linnut vain parempia lentäjiä, vai oliko pterosauruksilla jonkinlainen anatominen syy, josta johtuen niiden koolla oli rajoituksia? Syystä tai toisesta varpusen saati kolibrin kokoisia pterosauruksia ei koskaan kehittynyt, mutta suuriin mittoihin ne pystyivät kyllä kasvamaan. Tuhon koittaessa 66 miljoonaa vuotta sitten juuri pterosaurusten suuri koko koitui niiden kohtaloksi, sillä mikään keskikokoista koiraa suurempi laji ei selvinnyt.
Lintulajeistakin selvisi vain harva. Niillä oli kuitenkin muutamia etuja: pieni koko ja mahdollisuus selvitä vähällä ravinnolla tilanteessa, jossa koko ekosysteemi on romahtanut. Yksi olennainen asia kuitenkin usein unohtuu mainita tässä yhteydessä: linnut kasvavat aikuiseksi nopeammin kuin mikään muu eläin, jolla on luusto. Mikä etu populaation romahtaessa! Varhaisella linnulla archaeptoryxillä ei ollut vielä tätä ominaisuutta. Tiedämme sen luuston ”vuosirenkaista”, että siltä kesti muutaman vuoden kasvaa aikuiseksi.
Jälleen kerran Brusatte on valtavan taitava avaamaan kokonaisen eläinryhmän historiaa. Innostuneen ja helposti lähestyttävän kirjan parissa lukija ei huku lukuisten lajien ja anatomisten yksityiskohtien keskelle, vaan tämä elämän historiaa tarkasteleva suurempi näkökulma on aina etusijalla.
Kiinnostavin sisältö sijoittuu kirjan jälkipuoliskolle, eli asteroidi-iskun jälkeiseen nopeaan lajiutumiseen, jolloin monet nykypäivän suuret linturyhmät saivat alkunsa. Pingviinit ovat jännittävä esimerkki: niitä voi nimittäin ajatella ainoina dinosauruksina, joista on tullut avomerilaji. Pingviinit kehittyivät pian asteroidi-iskun jälkeen, ja monet näistä varhaisista lajeista olivat jättiläisiä, noin ihmisen kokoluokkaa. Syy isolle koolle oli meren tyhjentyneet ekologiset lokerot, joissa ei ollut enää suuria merimatelijoita kilpailemassa ruoasta (ja jotka eivät siis olleet dinosauruksia). Niin pingviineistä tuli oman aikansa huippusaalistajia, ja ne olivat tässä roolissa pitkään, kunnes 25 miljoonaa vuotta sitten merinisäkkäät alkoivat syrjäyttää ne.
Tietysti pitää mainita oma suosikkini Etelä-Amerikan hirmulinnut, jotka olivat pitkään maanosansa hallitsevia petoeläimiä, kunnes viimeinen niistä, Titanis walleri, hävisi noin 1,8 miljoonaa vuotta sitten. Lintujen historiaan tutustuttaessa kokee samanlaista haikeutta kuin lukiessa ihmisten imperiumien noususta ja tuhosta.
Mukamas arkisen eläinryhmän historiassa piilottelee siis kaikenlaista yllättävää, ja samalla kirja onnistuu avaamaan, miten nerokkaita lintujen biologiset sopeumat ovatkaan. Jotkut näistä ominaisuuksista ovat tyypillisiä ylipäätään dinosauruksille, kuten läpivirtauskeuhkot ja ontot luut, mutta lintujen ultratehokas suolisto ja monien lajien pitkälle kehittyneet aivot tulevat toki myös käsiteltyä. Kun tarina päättyy nykyaikaan, voimme todeta, että lintulajeja on kaksi kertaa enemmän kuin nisäkäslajeja, joten siinä mielessä elämme oikeastaan edelleen dinosaurusten planeetalla.
Vaikka paleontologia kuulostaisi kaukaiselta tieteenalalta, ainakin jokaisen lintubongarin kannattaa tutustua tähän kirjaan. Brusatte näyttää hienosti, miten kaukainen menneisyys on läsnä nykyisessä luonnossa ja miksi maailma on tänään sellainen kuin se on. Takaan, että siivekkäitä ystäviä katsoo kirjan jälkeen aivan eri tavalla.