Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Peter Pomerantsevin kirjan viesti on jokseenkin masentava. Jos vastakkain on tunteisiin vetoava propaganda ja faktoihin perustuva viestintä, faktat häviävät. Näin kävi toisen maailmansodan aikaan, kun natsien propaganda peitti faktat pelolla, spektaakkelilla ja toistolla, ja niin näyttää käyvän nytkin. Ukrainalaisella Pomerantsevilla on kokemusta, miten Putinin Venäjän informaatio-operaatiot hajottavat yhteisen todellisuuspohjan tunteita lietsomalla.
Miksi näin tapahtuu ja mitä asialla voi tehdä, siitä kertoo Sefton Delmerin tarina. Toisen maailmansodan aikana Delmer johti brittiläistä disinformaatiokampanjaa Saksaa vastaan. Tarkalleen ottaen Delmer johti useilla eri kielillä toimineiden salaisten radioasemien verkostoa, jotka tarjosivat muun muassa saksalaisille valeuutisia. Delmerin oivallus ei kuitenkaan ollut tarjota propagandan kyllästämälle yleisölle vastapropagandaa, vaan käyttää saksalaisten keksimiä keinoja heitä itseään vastaan.
Mutta ensin, mitä oikeastaan edes on propaganda, ja mikä ihme siinä viehättää? Kyse ei ole vain faktuaalisesti väärän tiedon levittämisestä, vaan pikemminkin tietynlaisen tunteen levittämisestä. Propaganda rakentaa pelkoa, vihaa, kyynisyyttä ja erityisesti “me vastaan ne” -kuuluvuuden tunnetta. Se antaa identiteetin sekavassa ja epävarmassa maailmassa. Pomerantsev kirjoittaa, miten suuri osa nykyajan propagandasta on suunniteltu jättämään yksilö hämmentävän sisältömassan jalkoihin niin, ettei hän enää erota totuuden ja valheen välistä eroa ja alkaa tämän sekaannuksen takia etsiä lohtua uskosta vahvaan johtajaan, joka pelistää maailman karkeiksi salaliitoiksi.
Filosofi Hannah Arendt osasi tiivistää saksalaisten mentaliteetista olennaisen: ”Kaikkialla vallitsee eräänlainen herrasmiessopimus, jonka perusteella jokaisella on oikeus tietämättömyyteensä sillä verukkeella, että jokaisella on oikeus mielipiteeseensä… Keskiverto saksalainen uskoo vilpittömästi, että tämä kaikille vapaa, tämä nihilistinen suhtautuminen tosiaisoihin on demokratian ydin.”
Delmerin oivallus oli se, että propaganda on tehokasta, koska se oikeastaan palvelee ihmisen tarpeita. Erityisesti paikoissa, joissa yhteisöjä sitovat rakenteet ovat hajonneet, propaganda auttaa yksinäisyyden ja merkityksettömyyden tunteisiin. Yleisö saa kokea, miten heidän kaunaisuuden tunteensa ovat oikeastaan täysin perusteltuja, ja mitä häijympi johtaja on, sitä suositumpi hän on, sillä sitä voimakkaammaksi hänen kannattajansa tuntevat itsensä ja sitä enemmän he pääsevät nöyryyttämään muita. Propaganda ruokkii sadomasokistista tunnetta, että on vihollisten saartama, mutta samalla on itse jollain tapaa erityinen, jopa ylempiarvoinen.
Kun ihminen tulee tämän joukkotunteen huumaamaksi, siitä irtautuminen harvoin onnistuu enää tylsien tosiasioiden avulla. Omaksuttuaan propagandaroolin ihmiset saavat voimaa toistensa jäljittelystä. Mitä Delmer siis teki rikkoakseen tämän kaavan? Hän kaappasi häpeän ja kateuden dramaturgian ja suuntasi sen takaisin natseja päin. Hänen radioasemallaan puhui “Der Chef”, teeskennelty saksalainen isänmaallinen upseeri, joka haukkui korruptoituneita natsipamppuja. Raivoisat monologit vatvoivat natsieliitin seksiskandaaleja, korruptiota ja moraalista rappiota suhteessa “rintamalla jäätyviin miehiin”. Tarkoitus oli lietsoa salaliittouskovaisuutta ja vihaa omaa johtoa kohtaan, ei brittejä vastaan.
Ratkaiseva oivallus oli kuitenkin tämä: propagandaa ei murreta moraalisella saarnalla, vaan tiedolla, joka palvelee kuulijan omaa etua. Delmer kytki ohjelmaan käytännöllistä, luotettavaa ja välittömästi hyödyllistä sisältöä – säätietoja, viihdettä ja pikku-uutisia rintamayksiköistä – joiden sekaan ujuttautui tarkkoja (ja siksi uskottavia) yksityiskohtia huollosta, lomista, rangaistuksista ja tappioista.
Vaikka jossain vaiheessa saksalaiset alkoivat ymmärtää, että kanava itse asiassa on brittien propagandaa, se ei erityisemmin vähentänyt sen suosiota saksalaisten parissa. Tässä onkin ehkä yllättävin propagandaan liittyvä yksityiskohta. Tunnetta vastaan ei voita pelkillä faktoilla, mutta läpi voi päästä jos ja kun fakta on sidottu kuulijan omaan etuun. Ohjelmaa haluttiin kuunnella, koska siitä oli hyötyä; ja kun hyöty oli totta, sen mukana nieltiin myös viesti, joka murensi luottamusta johtoon.
Pomerantsev pohtii tähän liittyen myös ukrainalaisten kokemuksia venäläisistä. Eräs mieleenjäävä esimerkki on tämä: kun ukrainalaiset aktivistit yrittivät soittaa venäläisille joukkopuheluita, he huomasivat että noin 80 % lopetti puhelun 20 ensimmäisen sekunnin aikana, jos puhelut koskivat sodan aiheuttamia tuhoja. Sen sijaan onnistumisprosentti oli huomattavasti parempi, jos puhelu käsitteli aiheita, jotka koskevat venäläisiä suoraan, kuten sotaan liittyvään erikoisveroa (vain 30 % lopetti puhelun) tai matkustusrajoituksia (25 %). Kuten sanottu, kirjan viesti on jokseenkin masentava.
Totuudella ei voi taistella valheita vastaan antaa paljon mietittävää. Se ei tosin aivan vastaa kysymykseen, miten paljon vaikutusta Sefton Delmerin toimilla oikeasti oli sodan lopputulokseen. Toki kysymykseen on mahdotonta antaakaan tarkkaa vastausta, propaganda kun ei anna täsmällisesti mitattavia tuloksia. Kirja on silti hyödyllinen peili nykyhetkelle; ei siksi, että se tarjoaisi helppoja ratkaisuja, vaan siksi, että se näyttää mekanismit: kuka puhuu, millä äänellä ja miksi se tehoaa. Ehkä kirjassa olisi voitu vielä vähän enemmän valaista ihmispsykologiaa siltä osin, miksi totuus ei erityisemmin kiinnosta meitä niin paljon kuin haluaisimme kuvitella. Siitä aiheesta kiinnostuneille voi suositella ainakin Jukka Häkkisen kirjaa Salaliitot ympärilläni : Miksi totuus ei kiinnosta aivojamme.
Totuudella ei voi taistella valheita vastaan on joka tapauksessa kiinnostava teos, johon kannattaa tarttua jos haluaa ymmärtää, miten propaganda rakennetaan ja miksi se puree yhä.