Arkistojen uumenista
tomuisista laatikoista
löytyi helmi hiomatoin
sana-aarre avausi.
Tupa ryskyi, parret paukkui:
Suomen kansan rivot runot
pieni kirja, punakansi
posket pojan punehdutti
rasvaisilla rivouksillaan
navanalusasioillaan.
Kysy kyppä kuoltessaan,
mäntä maata männessään:
Jäikö velkoa vitulle,
rästiä räpälesuulle?
Näit’ jo kelpo Lönnrotimme
sekä muutkin keruu-miehet
kuuntelivat, kirjasivat
leukaperist’ ammensivat.
Niitä lauloit runo-Sepot
muisti muinoin mummot, ukot
näillä Suomen emämailla
Karjalassa kaikitenkin.
Väinön kannel, Sepon ahjo
Lemminkimme sankar-eepos
on vain osa tarinaamme
siloitettu erittäinkin.
Näämme, että vanha kansa
tunsi pillun, tiesi toisen,
kolmannenki koinumiehen,
neljät neidon reitten reunat.
Riettaat laulut, himon kuvat
rakkaat heille myöskin ovat.
Vaan ei pelkät pilkkalorut
eikä solvaus soitettava:
ei ole vittu ruma aina
eikä kyrpä kyllin paha.
Ylistämään yltykäämme
luojan luomat, luotujamme
naurakaamme, nauttikaamme
soinnukkuudest’ suomen kielen:
Väärin teki Väinämöinen,
kun ei puuhun puota luonut,
haapahan halurakoa,
josta saisi saamatonkin,
ottaisi olematonkin
Apunansa artikkelit
asiaintuntijaraportit,
tutkijat myös meitä neuvoo
vivahteita virneyttämään!
Esipuhe, toimitustyö,
kaikki kirjan elementit
tätä aarretta arvosti.
Ehket silti silkohapsen,
lapsukaisen puhtaan, sievän
käteen kanna punakantta
tätä vakkasta vapauta.
Vaan jos maukkaat naurut tahdot,
tässä sulle opus oiva!