Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Nobelin kirjallisuuspalkinto myönnetään Annie Ernaux’lle rohkeudesta ja mestarillisesta tarkkuudesta, jolla hän paljastaa henkilökohtaisen muistin juuret, sen vieraantuneisuuden ja muistamisen yhteisölliset rajat.
Näin Ruotsin akatemia perusteli maailman merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon myöntämistä ranskalaiselle Annie Ernaux’lle vuonna 2022, ja tällaisen rivilukijankin on helppo olla samaa mieltä.
Ernaux’n erinomainen tuotanto koostuu enimmäkseen suppeista, sisällöltään ankaran karuista pienoisromaaneista, joista on romantiikka kaukana. Hän kuvaa naisen elämän käännekohtia, ruumiillisuutta, seksuaalisuutta, keskeisiä ihmissuhteita ja ennen muuta muistamista. Myös Tytön tarina rakentuu näiden kysymysten ympärille. Se on mitä ilmeisimmin autofiktiota, kirjailijan omien kokemusten läpikäymistä; päähenkilönä on nuori Annie D., joka menee vuonna 1958 kesäleirille ohjaajaksi.
Muihin ohjaajiin verrattuna Annie on tavallaan tynnyrissä kasvanut: hän on käynyt katolista koulua ja elänyt suljetussa maailmassa pienyrittäjien perheessä. Leiri merkitsee hänelle rajua elämysten laajentumista ja ensimmäisiä seksuaalisia kokemuksia: hän tutustuu itseään vanhempaan miesohjaajaan, mutta heidän välinen aktinsa tuntuu lukijasta kaikkea muuta kuin tyydyttävältä.
Tyttö ei alistu H:lle, vaan universaalille, kiistattomalle laille, miehisen raakalaisuuden laille, jota hän jonain päivänä joka tapauksessa joutuu sietämään. Laki nyt vain on raju ja ikävä.
Kaikesta huolimatta Annie haluaa miestä, hän haluaa jatkaa suhdetta, ja on syvästi pettynyt, kun H ei enää ole kiinnostunut hänestä; keski-ikäinen kirjailija-Annie, joka pohtii kesän 1958 kokemuksista kirjoittamista, vaikuttaa melkein häpeävän nuorta itseään. Mutta kirjoittamisen pakko on häpeääkin suurempi, ja Ernaux’n tapa kuvata naiseutta, naisen ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta, on minusta aivan ainutkertainen.
Kuten sanottu, Ernaux on kuvauksissaan perin karu; hänen teoksensa eivät todellakaan ole mitään hyvän mielen luettavaa, mutta niiden psykologinen tarkkanäköisyys iskeytyy uskomattomalla tavalla lukijan tajuntaan. Eikä täysin vaille huomiota jää myöskään Annien valahtaminen syömishäiriöön; sen kuvaaminen on edelleen vailla kiihkeitä ilmiasuja, mutta tunteet, jotka syntyvät Annien ja hänen toverinsa välillä, ovat pistävän voimakkaita. Voimakkain tunne lienee molemminpuolinen häpeä: kumpikaan ei halua, että ystävätär näkee hänen vanhempansa. Kokeeko kumpikin nuorista naisista samanlaista vai erilaista kiusaantuneisuutta vanhempiensa takia?
Tytön tarina on tiivis ja täynnä tunteita. Se kuvaa tiheästi ruumiillisuuteen liittyviä ajatuksia ja tapahtumia. 1950-luvun ilmiasu on selvästi hyvin erilainen kuin 2000-luvun, mutta jokin nuoren tytön havaintojen ja kokemusten maailmassa on nykypäivän tytölle myös jopa kipeää tekevän tuttua.
