Jenny Lehtinen: Vaakakapina : lopeta laihdutus, aloita elämä

Osta kirja itsellesi

Vaahtosin kirjan sisällöstä kaverilleni, joka vilkaisi kansikuvaa, toivotti onnea elämän aloittamiseen, ja totesi, että hän ei kyllä olisi tätä kirjaa hyllystä poiminut. En minäkään kieltämättä, jos kansi olisi ollut ainoa perusteeni. Olen aiemmin törmännyt Jenny Lehtisen YLElle tekemiin Vaakakapina– ja Läskimyytinmurtajat -ohjelmiin, ja tiesin hänen nostavan kehonkuvasta ja ylipainosta hyviä pointteja, joita ei liiaksi kuule muualla.

Jokainen lihava – ja moni ihan normaalipainoinenkin, ainakin jos sattuu olemaan nainen – on kuitenkin saanut kuulla, että laihduttaa pitäisi. Laihduttaa pitäisi jotta mitä – kelpaisi yhteiskunnalle? Olisi hyväksyttävä ihminen? Ei tuottaisi tulevaisuudessa valtaisia terveydenhuoltokustannuksia veronmaksajien rahoilla?

Tiivistettynä ajatus on tämä: ellemme elä jatkuvassa lihavuuden pelossa, katastrofi on pian käsillä. Jos tätä ajatusta tutkii vielä vähän syvemmin, se tarkoittaa sitä, että vain lihavuuden ja syrjityksi tulemisen pelko pitää ihmiset kiinni terveissä elämäntavoissa. Jos tätä pelkoa ei ole, ihmiset alkavat saman tien toimia itsetuhoisesti. Erityisesti lihavat, joilta kontrolli jo monella tapaa on hukassa.

Tilastollisesti ylipaino on suuri terveysriski, eikä Vaakakapina-kirja muuta yritäkään väittää. Usein niin ammattilaiset kuin taviksetkin vain olettavat, että ylipaino on itsessään ongelmien lähtökohta ja juurisyy, ja että ylipaino tarkoittaa automaattisesti huonoja elintapoja: poista siis ylipaino, poistat (tulevan) terveysongelman.

Ylipaino saattaa kuitenkin olla monen tekijän summa – stressi, elämänhallinnan ongelmat, lääkitykset, toiset pohjasairaudet, traumatausta… Näihin pohjasyihin taas ei puututa lainkaan toistelemalla niin sanottuja hyvää tarkoittavia, kaiken ratkaisevia ohjeita, kuten ”syö vähemmän, liiku enemmän” tai ”lisää itsekuria, kyllä se siitä”.

Nyt seuraa Yllätys: lihava on kuullut kaikki nuo ohjeet monta kertaa ja tietää ne aivan varmasti. Varmaankin lähes jokainen lihavaksi haukuttu on todella myös yrittänyt ”ottaa itseään niskasta kiinni” ja totella laihdutuskehotuksia. Monta kertaa, kuurilla jos toisellakin, äärimmäisyyksiin asti. Siinä määrin, että tietää, että se ei toimi. Miksi lyödä päätään seinään ja kokeilla 17. kerran sitä, mikä ei toiminut aiemminkaan?

[L]ihavuus ei johdu lautasmallin unohtamisesta, vaan se on usein pitkällinen, monisyinen ongelma, ja avuksi tarvitaan pitkäaikaista ja moniammatillista apua. Eikä ensisijainen apu välttämättä liity ollenkaan painonpudotukseen.

Lehtinen käyttää mieluummin sanaa ”lihava” kuin ”ylipainoinen”, jälkimmäinen kun indikoi välittömästi, että ihmisessä on jotain vialla. Ylipainosta on tullut ihmistä vahvasti määrittävä ominaisuus. Lihavaan ihmiseen kohdistetaan monenlaisia, pääasiassa negatiivisia ennakkoasenteita: ruma, tyhmä, laiska, kaikin puolin epäkelpo.

Nöyryytettynä lipsahtaa helposti ”kiltin läskin” rooliin ja yrittää miellyttää arvostelijoita, tietenkin laihduttamalla. Lehtisen mukaan tutkimustulokset tosin kertovat, että parempi kehonkuva vaikuttaa positiivisesti itsestään huolehtimiseen, kaikin puolin. Kehopositiivisuudella onkin ehkä lopulta varsin vähän tekemistä fyysisen kehon kanssa:

Jos minulta kysytään, kehopositiivisuudessa on kysymys yhdestä aikamme suurimmista teoista ihmisten mielenterveyden eheyttämiseksi. Kehopositiivisuus hoitaa ennen kaikkea psyykkistä hyvinvointia, poistaa henkisiä esteitä, jotta kukaan ei jättäisi elämäänsä elämättä täysillä oman kehon erilaisuuden tai häpeän takia.

Kirjassa on paljon hyviä ajatuksia iskevästi tiivistettynä. Jokaiselle oman kehonkuvan kanssa kamppailevalle siitä on iloa, mutta niin olisi varmasti myös jokaiselle, joka kamppailee muiden ihmisten kehojen hyväksymisen kanssa.


Tuijan näkemys samaisesta teoksesta:

Kehopositiivisuus ja kaikenlaisten ja kaikenpainoisten kehojen hyväksyminen ja rauhan tekeminen oman painonsa kanssa ovat olleet viime aikoina paljon esillä mediassa. Täytyy sanoa, että olen suhtautunut tähän liikkeeseen aina vähän ristiriitaisesti: tarkoittaako se kenties sairaalloisenkin ylipainon ja sen
mukanaan tuomien terveyshaittojen hyväksymistä sellaisenaan? Mutta haluan saada asiasta enemmän tietoa, joten tartun – uskoakseni – melko avoimin mielin toimittaja Jenny Lehtisen kirjaan saadakseni sitä. Mitä siis varsinaisesti on kehopositiivisuus? Lehtinen vastaa tähän jo kirjan alkusivuilla:

”Minulle kehopositiivisuus on ennen kaikkea arvokysymys, jonka ydinajatuksena on kaikkien kehojen tasa-arvo. Jokainen keho on yhtä arvokas juuri sellaisena kuin on. Jokaisella on kehosta riippumatta oikeus nauttia omasta kehostaan ja elämästään jo tänään, ei vasta sitten kun oma keho on saavuttanut yleisesti hyväksytyn kehon ominaisuudet.”

Tähän Lehtisen manifestiin on joka tapauksessa helppo yhtyä. Onhan totta, että viimeksi kuluneina vuosikymmeninä naisen keholle on asetettu aikamoinen liuta usein mahdottomia vaatimuksia, joista Lehtinen tuo esille vaikkapa bikinifitness-kisojen luoman lähes luonnottoman vartaloihanteen. Mutta ilmiö ei ole mikään uusi; jo 1800-luvulla kiristettiin kureliivien nauhoja epäinhimillisen kapean vyötärön saavuttamiseksi. Korsetteja vastustamaan syntyi liikekin, Victorian Dress Reform, joka pyrki myös saamaan naisille oikeuden käyttää housuja kuristavien leninkien sijaan – tämänhän me tyttökirjojen ystävät muistammekin jo L.M. Alcottin kirjasta Kahdeksan serkusta! – Mutta varsinainen kehoaktivismi syntyi vasta 1960-luvun Yhdysvalloissa, jossa alettiin puhua kaikennäköisten, -painoisten ja -muotoisten vartaloiden hyväksymisestä sekä syrjinnän ja häpeän poistamisesta.

Niin, häpeä. Siitä Lehtinen kirjoittaa paljon: syyllisyys syntyy siitä, mitä olemme tehneet, mutta häpeä siitä, mitä olemme. Vaikea, tuskallinen tunne, jota monet naiset tuntevat kehojensa takia jopa jo aivan lapsesta asti. Tämän tunteen käsittelyssä Lehtisen teksti on mielestäni parhaimmillaan; hän tuntee omasta kokemuksestaan häpeän siitä, että on jo 12-vuotiaana liian painava, liian pyöreä voimisteluvalmentajan silmissä, ja sairastuu hankalaan syömishäiriöön, joka seuraakin häntä sitten pitkälle aikuisikään asti: välillä ahmintaa, välillä raivokasta laihduttamista. Mutta hän on pystynyt mainiosti toipumaan siitä pitkällisen itsetutkiskelun ja terapiankin kautta, ja liikunnan hän on kyennyt säilyttämään suorastaan kadehdittavan hyvin voimaannuttavana osana elämäänsä.

Kirjassa ei tietenkään anneta ruokavalio-ohjeita tai muuta vastaavaa: VLCD-pussikuurit ja Olet mitä syöt -tyyliset laihdutusrealityt joutavat pellolle. Sen sijaan Lehtinen neuvoo ravintotutkija Patrik Borgin tavoin rauhalliseen, tietoiseen syömiseen ja herkkujenkin sallimiseen osana normaalia elämää. Lisäksi hän puhuu ihan vakuuttavalla logiikalla lasten kasvurauhasta ja terveydenhuollon suhtautumisesta lihaviin potilaisiin.

Kaikki tämä tuntui siis järkevältä, uskottavalta ja tavattoman lempeältä erinäisiä kipukohtia ajatellen. Vähän minua kuitenkin mietitytti se tosiasia, että Jenny itse sekä esimerkiksi hänen tv-ohjelmansa osanottajat ovat aina suhteellisen nuoria, 30-40-vuotiaita, jolloin ainakaan runsaan ylipainon nähdäkseni vääjäämättömät terveyshaitat eivät ole vielä tulleet esiin täydellä tehollaan. Missä ovat 50-70-vuotiaat vaakakapinoitsijat? – Mutta paljon ajattelemisen aihetta tämä kirja antoi, ja uskon sen puhuttelevan monia naisia, joille kehon paino, muoto ja niihin liittyvät tunteet ovat läheisiä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Aikaisempia kirjavinkkejä

Ladataan lisää luettavaa...