Iranissa ihmisoikeuksien loukkaus vankiloissa on enemmän sääntö kuin poikkeus, ja vankilaan puolestaan voi päätyä, vaikka ei olisi rikosta tehnytkään. Valtion silmätikuksi joutuminen voi johtua työskentelystä ihmisoikeuksien parissa, väärästä uskonnollisesta taustasta tai syistä, jotka jäävät syytetylle itselleenkin hämäriksi. Ihmisoikeusaktivisti ja Nobelin rauhanpalkinnon voittaja Narges Mohammadi on joutunut vankilaan useaan otteeseen, ja näillä näkymin hän ei tule vapautumaan vankilasta reippaaseen 30 vuoteen.
Vankilaruljanssi ei ole kuitenkaan Mohammadia masentanut, vaan hän jatkaa taisteluaan vankilasta käsin, mistä Valkoinen kidutus : Tositarinoita Iranin naisvangeista on vain yksi osoitus. Kirjassa Mohammadi haastattelee vankitovereitaan, jotka hänen laillaan ovat vangittuja mielipiteidensä tähden.
Kirjan nimi Valkoinen kidutus juontuu eristämisrangaistuksesta, joka on merkittävämpiä Iranin vankiloissa käytettyjä kidutusmuotoja ja jota kohdistetaan erityisesti mielipidevankeihin. Valkoisessa kidutuksessa sotketaan ja vaiennetaan ihmisen aistiärsykkeet. Sellissä saattaa olla valot päällä 24/7. SIllä tuhotaan elimistön kyky erottaa yö ja päivä ja rikotaan unirytmi. Vangin silmät peitetään siteellä, kun hän siirtyy sellistä ulos, ja sellin sisällä paljaat seinät ja lattia on ainoat tuntoaistimukset, joita vangille on tarjolla. Pitkät ajat eristyksissä johtavat monen vangin kohdalla tilanteeseen, jossa jopa piinaavia kuulusteluja pidetään parempana vaihtoehtona kuin yksin hiljaisuudessa istumista.
Terveydelliset ja psyykkiset vaikutukset vankeihin ovat kammottavia, ja näkyvät tavalla tai toisella oikeastaan jokaisen naisen kertomuksessa. Kenties vielä ikävämpi vaikutus on kuitenkin luottamuksen tuhoaminen kaikkiin ja kaikkeen. ”Vankilan ulkopuolella uhrin kertomaa ei uskota. Se saa tuntemaan eristyneisyyttä muista ihmisistä, mihin hallinto juuri pyrkiikin. — Valkoista kidutusta kokeneet kärsivät paitsi monista sairauksista myös tiedosta, että ihminen kykenee niin julmiin tekoihin”, kirjassa todetaan.
Eräs silmiinpistävä piirre näkyy monissa haastatteluissa, nimittäin kuulustelujen – paremman sanan puutteessa – ”välinpitämätön” luonne. Mohammad itse kirjoittaa miten hänen toimistaan muun muassa Defenders of Human Rights Centerissä tai hänen kampanjoinnistaan alaikäisten lasten telotuksia vastaan ei kysytty yhtään mitään, vaikka juuri niiden vuoksi hän oli saanut syytteen ”kansallisen turvallisuuden vaarantamisesta”. Häneltä ei myöskään kysytty mitään hänen antamistaan lehtihaastatteluista. Muutkin naiset kertovat, miten kysymykset tuntuvat usein omituisilta, kuin minkäänlaista pohjatyötä ei olisi tehty. Kenties kysymyksillä ei ole suurta merkitystä kuulustelijoiden omastakaan mielestä, ja ne ovat vain yksi kidutuksen väline itsessään, ei keino hankkia tietoa.
Haastattelujen myötä aukenee kuva kafkalaisesta painajaisesta, jonne voi tipahtaa hyvinkin vähäpätöisestä syystä. Mielensä osoittaminen, valtiota vastaan puhuminen saati poliittinen järjestäytyminen johtaa nopeasti vakaviin seurauksiin. Ei myöskään ole tavatonta, että Iran vangitsee kansalaisia vakiintuneen oikeusjärjestelmän ulkopuolelta, ja sulkee heidät vankilaan ilman oikeudenkäyntiä. Mihinkään puolueettomaan oikeusistuimeen ei voi vedota.
Kirjassa on pelkästään naisten kokemuksia, mikä on tietysti sikäli luonnollista, että Mohammadi oli tekemisissä vain toisten naisvankien kanssa. Tämä kuitenkin herättää kysymyksen, onko naisten kokemuksissa näin yleensä jotain erilaista verrattuna miehiin.
Ainakin monessa haastattelussa nousee esiin miten monin tavoin äitiyttä käytetään naisia vastaan. Naisten yhteydenpito perheisiinsä usein estetään, ja heille saatetaan valehdella, että heidän lapsilleen tai muille perheenjäsenille on tapahtunut jotain pahaa. Sen sijaan ehkä hieman yllättäen yksikään haastateltavista ei puhu seksuaalisesta väkivallasta.
Pahamaineisessa Evinin vankilassa istunut journalisti Marzie Amiri pohtii omassa haastattelussaan kiinnostavasti miesten ja naisten kuulustelu- ja vankilakokemusten narratiivien erilaisuutta. Miehillä korostuu vahvuus ja eräänlainen sankarinarratiivi. Mies ei valita mistään, hän ei näytä todellisia tunteitaan tai kerro kärsimyksistään, epäilyistään ja omasta inhimillisyydestään. Tämähän antaisi viholliselle kuvan, että on heikko. Tätä Amiri pitää miehisen kirjallisuuden ”epäonnistumisena”, sillä se ei kerro todellisuudesta. Naisten kertomuksissa ei samalla tavalla kiistetä kuulustelutilanteen aiheuttamaa kärsimystä tai ihannoida sitä.
Amiri myös pohtii, että naisen huono asema itsessään johtaa siihen, että pelkkä läsnäolo sellissä tarkoittaa jo voittoa, sillä kapinointi ja tottelemattomuus tekevät näkymättömästä naisesta näkyvän. Tätä jäin itse miettimään, sillä niinhän se on, että historiasta on usein pyyhitty naisten kokemukset tyystin pois, ja siitä mistä ei ole jäänyt jälkeäkään, on vaikea puhua myöhemminkään. Näin ajatellen tämän kirjan olemassaolo on jo itsessään voitto.
Vaikka rankkoja asioita kirjassa käsitelläänkin, niin päällimmäisenä tästä silti jää mieleen nimenomaan iranilaisen kansan periksiantamattomuus. Tämä ei ole kertomus pelkästään uhreista, vaan myös ihmisistä joilla on sanottavaa, ja jotkut heistä ovat valmiit maksamaan kovimman mahdollisimman hinnan saadakseen äänensä kuuluviin. Valkoinen kidutus : Tositarinoita Iranin naisvangeista on koskettava ja kiinnostava kirja kaikille Iranin tilanteesta kiinnostuneille.