Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Marianna Rumjantseva oli 1960- ja 70-luvun Suomen eturivin balettitanssijoita, joka teki ensitanssijattarena pääroolit useimmissa klassisissa baleteissa. Erityisesti Rumjantsevan Joutsenlammen Odette/Odile -tulkinta on jäänyt historiaan. Urho Kekkosenkin suosiosta nauttinut tanssija keräsi kehuja ja ihailua missä tanssikaan, mutta vastatuultakin on riittänyt. Tarinan nurja puoli onkin erityisen kiinnostava sillä se kertoo paljon silloisen suomalaisen baletin tilasta.
Mukaansatempaavasti kirjoittava Elina Seppälä kertoo, kuinka Venäjän vallankumous oli Rumjantsevan perheelle käänteentekevä. Pietarilainen, mutta Terijoella viihtynyt perhe lähti turvaan Helsinkiin, jossa Marianna syntyi vuonna 1940. Kirja ei vietä tanssijan lapsuudessa paljoa aikaa, mutta kulttuurikodista tarttui mukaan yhtä sun toista, kuten ensikosketus balettiin. Baletin venäläinen traditio on myös eräänlainen punainen lanka, jonka merkitys näkyy kerta toisensa jälkeen Rumjantsevan uralla.
Seppälä selventää: siinä missä länsimainen balettitraditio on keskittynyt perinteisesti liikkeen ulkokohtaiseen tutkimiseen, eikä niinkään tunteen tai tarinan tulkintaan, venäläinen traditio nojautui enemmän ilmaisuvoimaan ja roolityöskentelyyn.
Suomalaiselle balettitraditiolle venäläisellä koulukunnalla on ollut suuri merkitys, ja tämä toki vain korostui kylmän sodan aikakaudella, jonne Rumjantsevan ura osui. Lännessä pelättiin Suomen liukuvan itään ja idässä länteen, joten molemmilla puolilla pidettiin tärkeänä vaikuttaa maassa kulttuuridiplomatian keinoin, Seppälä kirjoittaa. Niin Yhdysvalloista kuin Neuvostoliitostakin lähetettiin Helsinkiin parhaat tanssijat, jotka toimivat samalla oman järjestelmänsä edustajina. Suomalaisen baletin asema idän ja lännen välissä oli siten varsin poikkeuksellinen.
Rumjantsevan venäjänkielisestä taustasta oli tässä sikäli hyötyä, että hän pääsi paitsi kääntämään venäjänkielisiä baletteja suomeksi, myös toimimaan tulkkina. Tämä antoi hänelle hyvän näköalapaikan venäläisten koreografien ja tanssijoiden työskentelyyn.
Vuosikymmeniä myöhemmin, työskennellessään opettajana, venäläinen traditio nousi jälleen kerran esille, mutta tällä kertaa ikävimmissä merkeissä. Rumjantseva sai nimittäin näyttävät potkut Kansallisbaletin balettikoulusta vuonna 2001, vaikka oli opettanut koulussa menestyksekkäästi vuosikymmeniä.
Asia aiheutti aikanaan julkisuudessa paljon keskustelua, ja syyksi on pohdittu johdon mieltymystä nykytanssiin baletin kustannuksella, henkilökemioita ja vaikka mitä. Yksi syy on varmaankin tietynlainen irtiotto YYA-henkisestä ilmapiiristä. Venäläisyys sai pysyä mielummin menneisyydessä, ja myös venäläisen koulukunnan katsottiin edustavan baletissa jotain vanhanaikaista; kurinalaista ja jäykkää. Seppälän ja monen muun mielipide tulee tässä asiassa kyllä selväksi: lapsi meni pesuveden mukana. Onneksi Rumjantsevan rooli opettajana ei kuitenkaan jäänyt tähän.
Juuri tämä baletin venäläinen traditio oli mielestäni kirjan kiinnostavinta antia ja antoi eniten ajateltavaa, vaikka kyllä Rumjantsevan elämässä muutenkin tapahtui monenlaista. Kirjassa annetaan paljon tilaa myös baletin hyvin hyvin hierarkiselle ilmapiirille, erityisesti Alfons Almin johdon alaisuudessa. Oopperanjohtaja Almi oli tunnettu siitä, että hänen puolisonsa Doris Laine sai ensitanssijattarena tanssia kaikki haluamansa roolit. Tilanne koettiin balettiryhmässä hyvin epäreiluna, ja muutenkin työasiat oli hoidettu hieman miten sattuu. Ehkä pahempaa oli se, että oopperan hallitus ei katsonut tarpeelliseksi puuttua asiaan 20 vuoden aikana, useista vetoomuksista huolimatta.
Almin kommentit, miten tanssijat eivät ansaitse yhtä hyvää palkkaa kuin muut näyttämötaiteilijat, koska he ovat ”älyllisesti lahjattomampia”, ja erään hallituksen puheenjohtajan kommentti ”balettiraukkaihmisparoista” kertoo paljon, mistä ilmapiiriongelmat pohjimmiltaan kumpusivat. Toisaalta tässä ei ole hirveästi uutta; näitä asioita on puitu jo monissa muissa muistelmissa ja suomalaisen baletin historiaa käsittelevissä kirjoissa.
Valokeilassa ja vastatuulessa ilahdutti. Seppälä on taitava kirjoittaja, ja kirja vei mukanaan, vaikka Rumjantseva ei ollut minulle ennestään tuttu taiteilija. Suomalaisen baletin historiasta kiinnostuneille kirja on ehdoton lukukokemus.