Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Indiana Jones ja liitonarkku Kadonneen aarteen metsästäjissä – siitä on lapsuuden nostalgia rakennettu ja siitä on myös jäänyt takaraivooni ajatus, että liitonarkkua mielenkiintoisempaa aarretta tuskin voisi ollakkaan. Saman ajatuksen ovat tietysti jakaneet ties kuinka monet ihmiset, sillä liitonarkku on ollut spekulaatioiden kohde jo vuosisatojen ajan, kuten Timo R. Stewart erinomaisessa kirjassaan kirjoittaa. Olihan liitonarkku juutalaisille äärimmäisen pyhä esine: se oli paitsi säilytyspaikka jumalan tekemille liitontauluille, niin myös eräänlainen jumalan istuin maanpäällä.
Liitonarkun mysteeri liittyy sen selittämätömään ja yllättävään katoamiseen Raamatusta. Liitonarkku oli pyhyydessään suunnattoman tärkeä esine, joten se mainitaakin Raamatussa lähes kaksisataa kertaa, viimeisen kerran kun kuningas Josia siirtää sen takaisin Jerusalemin temppeliin. Sen jälkeen sen kohtalosta ei kuitenkaan mainita enää sanallakaan. Miksi? Stewart tuo esiin lukuisia vaihtoehtoja, joita on vuosien mittaan pohdittu. Kenties se tuhottiin, onhan Jerusalem on valloitettu lukuisia kertoja, tai kenties babylonialaiset veivät sen sotasaaliina mukanaan valloitettuaan kaupungin 586 eaa. Kuitenkin, vaikka Raamattu puhuu lukuisista tuhotuista ja ryöstetyistä esineistä, niin liitonarkkua ei tässäkään yhteydessä mainita. Vaihtoehto on tietysti sekin, että liitonarkkua ei ole koskaan ollut olemassakaan. Kenties myytti siitä syntyi vasta paljon myöhemmin, kun Salomonin temppeli (jossa arkkua tiettävästi säilytettiin) oli jo tuhoutunut.
Tästä päästäänkin suomalaiseen Valter Juveliukseen (1865–1922), leipätyöhönsä kyllästyneeseen maanmittariin ja runoilijaan, jolle ajatus tuhoutuneesta liitonarkusta oli tyystin mahdoton. Itse asiassa Juveliuksella oli aivan oma luova selityksensä sille minne arkku oli kadonnut. Juvelius uskoi että liitonarkku oli tietoisesti piilotettu ennen kuin babylonialaiset tuhosivat temppelin. Koska olisi aivan mahdollista, että piilottajat kerkeisivät kuolla ennen kuin aarre voidaan hakea takaisin, piti tieto liitonarkusta kuitenkin tallettaa jonnekin. Ja mikäpä olisi parempi keino piilottaa tällainen tieto, kuin itse pyhiin kirjoituksiin?
Juvelius uskoi löytäneensä juuri tämän steganografian avulla piilotetun viestin Raamatusta. Ongelmana tosin oli se, että jotta viesti olisi ylipäätään luettavissa, olisi Raamatun tekstin pitänyt pysyä vuosisatojen mittaan täysin muuttumattomana, pieninkin muutos tekstissä nimittäin tekisi tasavälisen kirjainkoodin viestin lukukelvottomaksi. Kuten kirjan mittaan käy ilmi, Juveliuksen hypoteesi ei ollut hirveän vakaalla pohjalla, ja skeptistä suhtautumista sitä kohtaan löytyikin jo heti alkumetreillä. Siitäkin huolimatta Juvelius sai kuin saikin koottua kansainvälisen tutkimusryhmän, jota rahoittivat varakkaat englantilaiset sijoittajat. Jerusalemissa tehtyjen kaivausten lopputuloksena ei tosin ollut liitonarkun löytyminen vaan mellakka ja kansainvälinen skandaali, sen jälkeen kun kaivausryhmä hairahtui tekemään luvattomia kaivauksia Kalliomoskeijan sisälle.
Kadonneen arkin metsästys ei kuitenkaan kerro pelkästään Juveliuksen retkikunnan tarinan vaan se myös käsittelee kysymystä mitä mahtuu tieteen ja tiedon rajoihin ja millä perustein. Tämä kysymys on saanut eri aikoina eri vastauksia, sillä kuten Stewartin siteeraama R. G. Collingwood totesi, historia on viime kädessä ajattelun historiaa. Aikanaan uskonnon, arkeologian, salatieteiden ja aarteenetsinnän väliset raja-aidat eivät olleet yhtä tarkkaan rajattuja kuin nykyään. Kokonainen maailmankuva oli niin ikään viimeistään tässä vaiheessa murroksessa; Raamatun auktoriteetti ja historiallinen luotettavuus ei ollut enää mikään itsestäänselvyys. Juveliuksen tapaus auttaa osaltaan ymmärtämään, miten ihmiset 1900-luvun alussa näitä liukuvia rajoja hahmottivat.
Toisaalta, vaikka paljon on reilun sadan vuoden ajan muuttunut, niin ehkä ei sittenkään ihan niin paljon kuin kuvittelisi. Kirjan loppupuolella Stewart tekee vielä mielenkiintoisen katsauksen nykyaikaan ja ihmisiin jotka kävelevät Juveliuksen jalanjäljissä. Jos Juveliuksen päätelmät Raamattuun piilotetuista viesteistä olivatkin hieman erikoisia, niin ne ovat sittenkin aika hillittyjä verrattuna joihinkin nykyajan sensaatiohakuisiin “tutkimustuloksiin”. Myös luvattomat kaivaukset Temppelivuorella ja – jälleen kerran – sitä seuranneet mellakat, osoittavat että historialla on todellakin taipumusta toistaa itseään.
Ihan hukkaan Juveliuksen ponnistukset eivät kuitenkaan menneet. Juveliuksen retkikunta nimittiän puhdisti puolen kilometrin mittaisen Siloanin tunnelin niin, että ensimmäistä kertaa vuosituhansiin siellä pystyi kävelemään. Tunneli onkin nykyään tunnettu turistikohde ja konkreettinen todiste erään suomalaisen seikkailusta 1900-luvun alkupuolella.
Pietari Kylmälä haastatteli Stewartia Kulttuuriykköseen syyskuussa 2020, haastattelu on hyvä tapa tutustua kirjan aiheeseen nopeasti.