Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Värit viimeistelee Maria Matinmikon väritrilogian, jonka aikaisemmat osat ovat Valkoinen (ntamo, 2012) ja Musta (Mahdollisen kirjallisuuden seura, 2013). Edeltäjiensä tavoin tyylilajina on pääasiassa fragmentaarinen proosaruno, vähän epämääräisesti toisiinsa kytkeytyvät tekstikatkelmat.
Epämääräisyys on tässä vallitsevaa. Valkoinen ja Musta tuntuivat jotenkin selkeämmiltä kokonaisuuksilta. Ehkä yksi väri rajaa aihetta tarkemmin kuin koko värien kirjo? Hieman nimittäin koin vaikeutta saada tästä kiinni. Löysin kuitenkin sivuilta monia oivallisia ajatuksia, joihin tarttua.
Teoksessa on myös osia, joissa on lyhyitä, aforisminomaisia säkeitä. Nämä tuntuvat paikoin kallistuvan satunnaisen nonsensen puolelle, en tavoita yhteyksiä: ”Arvauksia ja katoamisia. Nähdä elinikäisiä arpia, pudota rinkuloina itsensä läpi. Pikakajuutta ja hämminki.” Hämminki tosiaan! Pidemmissä kokonaisuuksissa tämä paikoin satunnaiselta tuntuvien merkityskasaumien pudottelu ei häiritse, vaan kiehtoo.
Ei tässä ole kohdennettua sinää, pakotettua minää tai häntäkään. Voidaan ajatella ajan kerroksia, kirjoituksen kerroksia, aivoja ja metsiä.
Jos nyt jotain tulkintahorisonttia haluaa, niin kokoelman ensimmäinen teksti sen kai antaa: ”Untitled Studies of the Human Perception and Body”. Teksteissä on runsaasti kehollisuutta ja ruumiillisuutta, paljon erilaisia, eri tavoin liikkeissä olevia ruumiinosia. Värit-nimelle sopivasti asioiden värejä nimetään myös runsaasti, kirjasta löytyy monipuolinen kirjo värisävyjä.
Mitä teemoja? Ei ole mitään teemoja. On kliseitä, kielekkeitä ja kielenpäitä aukileessa. Mahdotonta röpelöä, röyhelöä, kidukset.
Näinhän tässä taas käy. Runokokoelma tuntuu lukiessa vaikeaselkoiselta ja vieraalta, mutta kun sitä sitten pyörittelee käsissään kirjoittaakseen siitä jotain ja kenties lukee itseään viisaampia, niin jo alkaa aueta ja hahmottua. Ei Värit nyt ihan suosikkieni joukkoon nouse, mutta kokonaisuutena tämä väritrilogia on tutustumisen arvoinen.
Tragedian tuoksu on laimentunut, mutta leijuu hiekan yllä yhä ohuena vanana.
