Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Huoh! Vihdoinkin voi tämän asian puolesta hengähtää; päästää irti ja yrittää unohtaa, ymmärtää tätä kauheuksien määrää, ihmismielen epäinhimillisiä ulottuvuuksia – sairastuneen ihmismielen.
Varistyttö sekä Unissakulkija -teoskaksikkoa seuraava Varjojen huone solmii yhteen edellisten osien aukijättämät langat kursien näin kokoon tämän hyytävääkin hyytävämmän Victoria Bergman -trilleritrilogian, tuoreimman dekkaritapauksen länsinaapuristamme. Todettakoon heti ensi alkuun, että tästä kauheuksien kavalkadista “nauttiakseen” on aloitettava alusta, näitä teoksia ei voi erottaa toisistaan. Mutta jos näin päättää tehdä, aloittaa, ei varmasti malta jäädä puolitiehen – mikäli tämän tyyppisiä kauheuksia kykenee käsittelemään.
Itse en ole dekkari-ihmisiä mutta tällä kertaa päätin tehdä poikkeuksen, ja hyvä niin. Oikeastaan olenkin sitä mieltä, että enemmän kuin dekkarisarja, poliiseista ja rikostutkimuksista huolimatta, kyseessä on monitasoinen matka ihmismieleen, sinne sangen pimeälle puolelle, tekoihin joita tehdäkseen tuon mielen on täytynyt järkkyä todella, suistua raiteiltaan. Ja kyllä, kun sarjan henkilöhahmoihin tutustuu, kuulee heidän tarinansa, karmean kohtalonsa, ei oikeastaan pidä edes mielettömänä, että tällaisia mielettömyyksiä tapahtuu. Vaikka onhan tämä sairasta, puolin ja toisin.
Seitti, jonka Erik Axl Sund, aikamme dekkaristeille tyypilliseen tapaan nimimerkin taakse kätkeytynyt kirjoittajaparivaljakko, on kaikessa kekseliäisyydessään kutonut, on nerokas monella tapaa. Henkilöhahmot säilyttävät salaisuutensa loppumetreille, antavat lukijalle niin kammotuksen kuin kutkuttavan jännityksen tunteita ja ennen kaikkea kietovat lukijan niin tiukasti otteeseensa, että kirjaa on miltei mahdotonta laskea käsistään. Mielettömän mielenkiintoinen asetelma kaiken kaikkiaan – ja kaikesta huolimatta.
Juonesta sen verran, että Victoria Bergmanin askel askeleelta keräillessä kokoon omaa itseään, häivytellessä henkilöitymiään, astuu esiin yhä enemmän hänen tyttärensä Madeleine omine synkkine salaisuuksineen. Myös edellisistä osista tutut virkavallan edustajat rikoskomisario Jeanette Kihlberg etunenässä jatkavat tutkimustensa parissa, eivätkä tapaukset selvitessään missään mielessä ainakaan kaunistu. Hirveitä tekoja, hirveää jälkeä.
Ja taas on Carl Larssonin ihastuttavuuksia raiskattu olan takaa, kun kaunis kuva “päivästä ennen joulua” on demonisoitu iljettäväksi esitykseksi.
Tätä trilogiaa ei voi kuin suositella – vaikka pahaa se tekee.
