Orhan Pamuk: Viattomuuden museo

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

”Jos näkee unta, että vaeltaa paratiisissa ja saa siellä kukan merkiksi siitä että sielu on todella vaeltanut paratiisissa, ja herättyään huomaa, että se kukka on yhä kädessä – niin entä sitten?” —Samuel Taylor Coleridge, Muistikirja

Jos kuulisit hänen kertomuksensa ilman yksityiskohtia, se voisi sinusta kuulostaa hulluudelta. Jos näkisit ne lukemattomat esineet, jotka hän vuosien aikana varastoi kokoelmaansa, ilman että tuntisit niiden tarinaa, pitäisit häntä mitä luultavimmin pakkomielteen piinaamana. Jos tuolloin kuulisit ja näkisit hänen kirkkain silmin toteavan: ”Haluan kaikkien tietävän, että elämäni oli hyvin onnellinen” et varmasti uskoisi hänen sanojaan, hänen, joka kävi tapaamassa rakastaan illallisella seitsemän vuotta ja kymmenen kuukautta, keskimäärin neljä kertaa viikossa, yhteensä 1593 kertaa.

Tarinan päähenkilöhahmolla ja hänen rakkautensa kohteella on takanaan pieni hetki yhteistä onnea, kiihkeä rakkaussuhde, jonka väärät valinnat ovat tehneet olemattomaksi, mutta jonka palautumisesta haaveilulle tuo keräilijä rakentaa elämänhalunsa. Teos on kirjoitettu minäkertojaa käyttäen. Sen minä on Kemal, joka on kertonut tarinansa Orhan Pamukille, joka taas on kirjoittanut sen yksikön ensimmäisessä persoonassa Kemalin sanoin. Orhan Pamuk itse esiintyy teoksen sivuhenkilönä.

Kemalin rakkauden kohde on hänen kaukainen sukulaisensa Füsun, jota ilman hän tuntee olonsa ”yhtä yksinäiseksi kuin tämä koira, joka on lähetetty pienellä aluksella avaruuden pimeään äärettömyyteen”. Kemalin oma kihlaus ja sittemmin Füsunin avioliitto tekevät heidän rakkaudestaan heidän maailmassaan mahdottoman yhtälön.

Tuon yhtälön mielettömyys kuvaa paremmin kuin hyvin viime vuosisadan loppupuolen Istanbulia, sen järkkymätöntä ja armoatuntematonta sukupuolimoraalikäsitystä ja sitä syvää kuilua, joka erotti ja jossain määrin vieläkin erottaa Turkin länsimaisesta maailmasta. Kemal ei kuitenkaan menetä toivoaan: ”Sanoin itselleni, että jos ovi avautuu ja sisään astuu nainen, saan lopulta Füsunin itselleni, mutta jos tulija on mies, tilanne on paha. Minä sanoin, jos kadulle ilmestyy ensimmäinen punainen auto vasemmalta, saan viestin Füsunilta, mutta jos se tulee oikealta, joudun odottamaan. Sanoin, jos onnistun hyppäämään laivasta laiturille ensimmäisenä, näen Füsunin lähiaikoina ja hyppäsin laiturille jo ennen kuin köydet oli ehditty kiinnittää.”

Koko ajan Kemal kokoaa Füsuniin liittyviä tavaroita, joista alkaa muodostua museo, hänen rakkautensa museo. Jos menet vierailulle tuohon museoon ja tutustut sen kokoelmaan sekä siitä kertovaan katalogiin, toisin sanoen tähän romaaniin, voit olla varma, että ymmärrät, mitä Kemal tarkoitti lausuessaan: ”Haluan kaikkien tietävän, että elämäni oli hyvin onnellinen.”

Faktan ja fiktion sekoittamisesta tunnettuna kirjailijana Pamuk jätti minut hieman hämilleni — jälleen. Kaksoisolentotarina Valkoisen linnan luettuani tunsin itseni tyhmäksi; en tiennyt enää kuka oli kuka. Tuosta piinasta vapauduin tosin luettuani, että ei tiennyt kirjailija itsekään. Tällä kertaa minulle jäi epäselväksi, onko museo todella olemassa, sillä niin erinäisissä lähteissä väitettiin.

Kemalin urheudesta ja sinnikkyydestä huolimatta minun oli ajoittain vaikea uskoa hänen tahdonvoimansa riittävyyteen. Samanlainen epäusko valtasi minut silloin tällöin, kun kirjaa lukiessani vertasin sen sisällöllistä antia sen suhteettoman suurelta tuntuvaan sivumäärään. Kemal kuitenkin jaksoi jatkaa keräilyään ja minä lukemistani. Oli kuin olisimme istuneet vierekkäin odotushuoneessa, jonka tunnelma oli pysähtynyt mutta samanaikaisesti valtavan latauksellinen. Kemal oli lumoutunut Füsunista, minä Orhan Pamukin viettelevästä kynänkäyttelytaidosta.

Tätä kirjaa lukiessani ajattelin usein, kuinka ankeaa elämä olisikaan ilman muistoja, kuinka loputtoman lohduttomilta tuntuisivat vaikeat ajat ilman toivoa tulevasta. Uskon, että Kemalkin ajatteli näin, tai oikeastaan, olen varma siitä.

Kaisa

Kaisa Sutela on kirjakaupan hyllyjen väliin työelämässään eksynyt – ja uppoutunut – teologi. Kaisa rakastaa kirjojen tuoksua, uusien ja vanhojen, ja sitä hetkeä, jolloin saa asettaa uuden asukin kirjahyllyynsä. Kirjallisuuden lajien suhteen hän on lähes kaikkiruokainen, mutta viihtyy silti parhaiten laatukirjallisuuden parissa. Harrastaa lisäksi ruoanlaittoa ja omaa blogin jos toisenkin. Kaikki vinkit »

3 kommenttia

  1. Sama rakkaustarina on kerrottu eri sanoin Orhan Pamukin kirjassa ”Istanbul”,. Myös kirja ”Musta kirja” valaisee asiaa. Orhan Pamukilla oli todella nuoruudenrakkaus, joka jätti pysyvän jäljen.

  2. Museo on kuulema todella mielenkiintoinen paikka, kertoi tuttavani. Kirjaa olen metsästänyt, mutta vielä ei ole onnistanut.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *