Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kaukasus tarkoittaa kahta rinnakkaista vuorijonoa, jotka ulottuvat Mustalta mereltä Kaspianmerelle. Ne määrittävät koko alueen maantieteen, mutta vuoret tekevät myös paljon enemmän: ne leimaavat alueen ihmisten elämää, tapoja, kulttuuria, taloutta ja jopa politiikkaa. Vuorilaaksot eristävät maantieteellisesti läheisetkin alueet tehokkaasti toisistaan, joten alue on oikea kielten ja paikalliskulttuurien tilkkutäkki. Täällä on säilynyt vanhoja uskonnollisia tapoja, joita ei löydä mistään muualta, ja kaukasialaisia kieliäkin on yli 70. Harvinaisten kielten tiheys onkin täällä maailman suurimpia.
Tähän maailmaan lähtee seikkailemaan Ville Ropposen ja Mikko Palonkorven matkakertomus Vuoristolaiset. Tarkalleen ottaen kirjassa matkataan Etelä-Kaukasiassa, eli Georgiassa, Azerbaidžanissa ja Armeniassa. Pohjois-Kaukasia on oma maailmansa, mutta se on tällä hetkellä Venäjän vallassa.
Georgia on itselleni maista vähiten tuttu, ja siitä paljastuukin useita kiinnostavia piirteitä. Ropponen ja Palonkorpi tekevät maasta pariinkiin otteeseen vertauksia Suomeen. Georgia liitettiin Venäjään samaan aikaan kuin Suomi, mutta samanlaisia autonomisia oikeuksia se ei saanut. Georgia myös itsenäistyi lähes samaan aikaan, Saksan tuella vuonna 1918, ja näytti siltä, että sillä olisi hyvät mahdollisuudet toimia itsenäisenä valtiona.
Vuodet 1920–1921 osoittautuivat kuitenkin kohtalokkaiksi. Puna-armeija valloitti ensin Azerbaidžanin, sitten Armenian ja viimeisenä Georgian. Kirjassa väistämättä palataankin monet kerrat neuvostoaikaan ja miten monin tavoin nuo vuodet vaikuttavat vieläkin nykyaikaan. Kaikki ei kuitenkaan ollut kurjuutta. Ehkä hieman yllättäen eräs georgialainen nimittäin toteaa, miten myöhäisenä neuvostoaikana Georgia sentään oli vapaamielisyyden pesä, mutta nykyään on päinvastoin. Konservatiiviset voimat ovat voitolla, maa on käytännössä siirtynyt yksipuoluejärjestelmään ja valtapuolue Georgialainen unelma on uhannut kieltää suuren osan oppositiopuolueiden toiminnasta.
Kuten asiaan kuuluu, seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat myös ottaneet osumaa. Jos moderni Georgia tuntuukin monin paikoin hieman ahdistavalta paikalta, niin vuorilla elää muistoja vanhasta maasta. Khevsureiti on yksi paikka, jossa harjoitetaan yhä puolianimistista uskontoa, vanhojen georgialaisten jumalien palvontaa sekä eläinuhreja. Tällaisia menneisyyden muistumia tavataan kirjassa useita.
Azerbaidžan ja Armenia osoittautuvat kuitenkin kirjassa erityisen mieleenjääviksi, ja siihen liittyy myös kohtalokas vuosi, jolloin Ropponen ja Palonkorpi olivat reissussa. Vuonna 2023 Azerbaidžan otti haltuunsa kiistanalaisen Vuoristo-Karabahin alueen, ja 100 000 armenialaispakolaista olivat ylittäneet rajan vain vähän ennen kuin kirjoittajat saapuivat maahan. Tähän haltuunottoon kiteytyy paljon historiaa. Neuvostoliitto epäviisaasti liitti armenialaisen enemmistöalueen Azerbaidžanin sosialistiseen neuvostotasavaltaan 1921. Vuoristo-Karabahin asukkaat eivät tietysti kokeneet kuuluvansa Azerbaidžaniin, ja alueen itsenäistymispyrkimykset loivat etnisen ja poliittisen ristiriidan, joka on kytenyt siitä alkaen.
Azerbaidžan on sikäli outolintu naapureihinsa verrattuna, että georgialaisilla ja armenialaisilla on hyvin pitkälle historiaan ulottuva kristillinen identiteetti. Azerit puolestaan alkoivat erottautua turkkilaisista ja iranilaista vasta ensimmäisen maailmansodan loputtua. Paikallinen nykyrunoilija Rasim Qaraca pohtii azerbaidžanilaisten uutta identiteettiä ja miten neuvostoaika ongelmistaan huolimatta muokkasi maata ja kansaa kohti modernisaatiota ja tieteellistä maailmankuvaa. Voi olla, että kaikki eivät jaa Qaracan arviota, mutta yhtä kaikki, neuvostoaika näkyy kirjassa yllättävinkin tavoin.
Kaikista mullistavin tapahtuma oli tietysti Venäjän vallankumous 1917 ja nationalismin nousu, jotka muuttivat tällä alueella kaiken. Sitä ennen armenialaiset ja azerit elivät satoja vuosia rauhassa keskenään. 1900-luvun alussa Jerevanin väestöstä jopa kolmasosa oli azereita ja Bakun asukkaista yli puolet armenialaisia. Sen jälkeen on tapahtunut paljon: Armenian kansanmurha Turkissa, lukuisia joukkomurhia puolin ja toisin sekä historiallisten kohteiden tuhoamista. Kansojen välinen luottamus on kaukaista menneisyyttä, ja Armenia erityisesti maksaa tästä kallista hintaa, sillä se on pahasti eristyksissä. Rajat Turkkiin ja Azerbaidžaniin ovat olleet suljettuna yli kolmekymmentä vuotta, eikä Armenialla ole edes yhteyttä merelle.
Matkakertomuksessa korostuu kaksi maailmaa: moderni maa, jossa eletään pitkälti samanlaista elämää kuin Suomessakin ja jota riivaavat monenlaiset ristiriidat – ehkä naapurivaltioidenkin kanssa. Kaiken tämän rinnalla kuitenkin elävät vanhat vuorien yhteisöt, joka tuntuvat monin paikoin vierailta jopa oman maan kansalaisille.
Armenialaisen runoilijan Vitali Petrojanin sanat jäävät mieleen.”Minusta tuntuu, että vuoret ovat vanhempia ja väkevämpiä kuin ihminen, ne ovat kuolemattomia.” Lukijasta tuntuu, että osa vuorien järkähtämättömyydestä siirtyy myös siellä asuviin ihmisiin. Petrojan puhuu, miten kaukasialaiseen identiteetiiin ylipäätään kuuluu se, että muistetaan vanhoja jumalia ja luontouskontoa, joka on ollut kaikkialla Kaukasuksella aikoinaan melko samantyyppistä.
Ropponen ja Palonkorpi pohtivat, voisiko tästä löytyä yhdistävää identiteettiä, varsinkin näinä repivinä aikoina kun monenlaiset tahot ovat jälleen kiinnostuneita alueen tulevaisuuden suunnasta. Aika näyttää, mutta lukijoille, joille alue on ennestään suhteellisen tuntematon, Vuoristolaiset : Kaukasian salaisuuksien jäljillä näyttää selvästi miksi alue on kiinnostava ja ehdottomasti tuntemisen arvoinen.