Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Yhdysvalloissa kirjasensuuri on viime vuosina kiihtynyt huolestuttavaa tahtia. American Library Associationin (ALA) mukaan vuonna 2025 kirjastoissa vaadittiin poistettavaksi jo 4 235 yksittäistä nimikettä, mikä on toiseksi suurin koskaan dokumentoitu määrä. Yleisimmät syyt kirjojen poistohaluille ovat LGBTQIA+-hahmojen tai -teemojen sisällyttäminen, sekä rotua, rasismia, tasa-arvoa ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta käsittelevät aiheet, mutta myös tietokirjojen kieltäminen on näyttänyt kiihtymisen merkkejä.
Esimakua nykytilanteelle antaa Jarrett Dapierin ja AJ Dungon sarjakuva Wake Now in the Fire. Kirja perustuu vuoden 2013 tositapahtumiin, joissa Chicagon julkisten koulujen hallinto yritti kieltää Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvan. Teoksen tunteville tämä on lievästi sanottuna yllättävää. Miksi kukaan haluaisi kieltää muistelmasarjakuvan, joka kertoo nuoren tytön kasvutarinan Iranin islamilaisen vallankumouksen pyörteissä? Tässä jos missä puolustetaan niin sanottuja länsimaisia arvoja: yksilönvapautta, sananvapautta ja ihmisoikeuksia.
Tällaisia kysymyksiä alkoivat esittää myös Chicagon koulujen oppilaat, ja Wake Now in the Fire kertoo kuinka lukiolaiset nousivat kapinoimaan mielivaltaista sensuuripäätöstä vastaan. Tarinassa seurataan useita oppilaita ja opettajia, joista muutamat nousevat erityisesti esiin, kuten vaikeista perheoloista tuleva Aoife Connor ja ystävänsä Kendall Dunne, jotka ovat keskeisessä roolissa protestien järjestämisessä. Skeittaajapoika Weston Crawford suhtautuu protesteihin kummallisen välttelevästi, mutta syy sille selviää tarinan edetessä. Myös Intiasta kotoisin olevalla Aditilla on prioriteetit muissa asioissa, kunnes hän ymmärtää miten isosta asiasta kirjasensuurissa on lopulta kyse. Heidän lisäkseen tarinassa seurataan muun muassa opiskelijatoimittajien Xochtilin ja Jacksonin näkökulmaa koulun lehdestä käsin.
Tarinan henkilöt pohjautuvat pääsääntöisesti todellisiin ihmisiin ja heidän kokemuksiinsa, mutta nimet on muutettu ja itse dialogi on keksitty. Sen lisäksi tarina ammentaa Dapierin henkilökohtaisista kokemuksista, sillä hänellä oli sittemmin roolinsa koko jupakan alullepanijan paljastamisessa.
Tarinan lähtökohta on siten ilman muuta todella kiinnostava, mutta tarinaan sisällepääsyssä kestää kyllä hetkisen. Hahmoja ei alussa varsinaisesti esitellä, joten eri oppilaat helposti sekoittuvat toisiinsa ja epäselväksi jää opiskelevatko he kaikki edes samassa koulussa. Haasteena on AJ Dungon sinänsä viehättävä mutta yksinkertainen piirustustyyli, joka saa hahmot näyttämään aika samanlaisilta, joten senkin puolesta he sekoittuvat alussa toisiinsa. Yksi ratkaisu olisi voinut olla väripaletin vaihtelu, eli yksinkertaisesti käyttämällä eri kohtauksissa eri pohjaväriä.
Onneksi tarinan edetessä asiat kuitenkin selkenevät, ja mitä enemmän oppilaista saa tietää, sitä enemmän heistä välittää. Aditi on kiinnostava. Hän muutti perheineen Intiasta Yhdysvaltoihin hindu-kansallismielisen BJP-puolueen politiikan vuoksi. Tai kuten perheen isä asian näkee, vähemmistöjen tilanne on muuttumassa Intiassa niin tukalaksi, että luvassa on ennen pitkää kansanmurha. Nähtäväksi jää toteutuuko uhka, mutta maan etno-uskonnollinen nationalismi on nähtävästi saanut todella äärimmäisiä muotoja. Myös Weston Crawfordin taustalta löytyy todella rankkoja kokemuksia, jotka omalta osaltaan näyttävät miten viranomaisvalta pystyy hiljentämään pienen ihmisen äänen lopullisesti.
Eri näkökulmien kautta käsitellään sananvapauden merkitystä ja kysymystä keiden ääni yhteiskunnassa kuuluu ja keiden tarina on ylipäätään edes olemassa. Siitähän kirjojen kieltämisessä on lopulta kyse. Halusta luoda maailma, jossa ääneen pääsee vain hyväksytty narratiivi, ja jossa vähemmistöjen sekä toisinajattelijoiden kokemukset vaiennetaan. Tietysti sarjakuvassa antaudutaan pohtimaan myös Marjane Satrapin sarjakuvaa ja sen sanomaa, Persepolista pidetään syystäkin modernina klassikkona, jota voi suositella luettavaksi kenelle vain. Mistä päästäänkin siihen väistämättömään kysymykseen, miksi sarjakuva edes haluttiin poistaa opetussuunnitelmasta ja koulujen kirjastoista?
Vastaus on hieman yllättävä, mutta nähtävästi tällaisissa tapauksissa aika yleinen. Taustalla ei ollut mikään suuri ihmisryhmä, tässä tapauksessa vain yksi ihminen. Koulupiirin ylin johtaja närkästyi tiettävästi muutamasta yksittäisestä sarjakuvaruudusta, mutta ei missään vaiheessa lukenut itse teosta. Ikävä kyllä, tällainen perehtymättömyys vaikuttaa olevan kirjasensuuria ajavien parissa varsin yleistä. Nykyään toiminta on organisoidumpaa ja eri painostusryhmien toimintamalliksi on muodostunut laatia valmiita kieltolistoja kirjoista, joita paikalliset aktivistit voivat sitten vaatia poistettaviksi niitä itse lukematta.
Wake Now in the Fire herättää kyllä ajatuksia. Miten tilanne Yhdysvalloissa on päässyt näin pahaksi? Toisaalta sarjakuvan viesti on ennen kaikkea toiveikas, omalla aktiivisuudella saadaan asioita aikaan. Pisteenä i:n päälle Marjane Satrapi tapasi henkilökohtaisesti chicagolaisia oppilaita 2014, ja hänen ohjeensa pitää paikkansa tänään yhtä kuin silloinkin: ”Heitä ei ole lopulta paljon, meitä on enemmän.”
