Åsne Seierstad: Yksi meistä : kertomus Norjasta

Heinäkuussa vuonna 2011 norjalainen Anders Behring Breivik räjäytti pommin Oslossa ja suoritti joukkomurhan Utøyan saarella. Hän murhasi 77 ihmistä. Åsne Seierstadin kirjassa Yksi meistä kerrotaan Breivikista ja hänen uhreistaan sekä tapahtumista, jotka johtivat Breivikin tekoon. Yksi meistä on taidokas kirja, jonka luettuaan lukija tuntee surua, vihaa ja turhautuneisuutta. Breivikin tarinan rinnalla kulkee myös kertomus hänen uhreistaan. Suomennos on ammattimainen ja vivahteikas.

Joistakin kirjoista sen vain tietää: tässä on hyvä kirja. Lukija voi rentoutua ja antaa kirjan viedä mukanaan. Seierstadin kirja on aiheestaan huolimatta juuri tällainen kirja. Sen luettuaan ymmärtää maailmaa hitusen verran paremmin ja toisaalta huomaa, ettei maailmaa ja muita ihmisiä voi lopulta käsittää järjellä.

Seierstad aloittaa alusta: synnytyslaitokselta. Anders Behring Breivikin äiti tuntee lastaan kohtaan heti vastenmielisyyttä. Jokin on pielessä. Breivikin äiti jättää miehensä ja yrittää selviytyä yksin Andersin ja tämän siskopuolen kanssa. Äidillä on käsittelemättömiä traumoja omasta lapsuudestaan, ja hän siirtää niitä ansiokkaasti omille lapsilleen. Äiti ei opi pitämään pojastaan, hän haluaa Andersista eroon. Vaikka aikuisen Breivikin tekoja ei voi koskaan hyväksyä, pientä Andersia kohtaan voi tuntea myötätuntoa. Lapsena Breivik haluaa takertua äitiinsä, mutta aikuisena hän on jo oppinut läksynsä ja käskee äitiään perääntymään, jos tämä tulee liian lähelle häntä.

Kun Anders Behring Breivik aikuistuu, hän alkaa kiinnostua politiikasta. Hän pyrkii muiden ihmisten seuraan, mutta jää silti kummallisen ulkopuoliseksi kaikesta. ”Ihan tyhjä”, eräs tuttava luonnehtii Breivikiä. Breivik kokeilee onneaan vaihtelevalla menestyksellä työelämässä ja perustaa yrityksiä, joiden toiminta liikkuu lain varjoisemmalla puolella. Hänen poliittiset mielipiteensä muuttuvat jyrkän oikeistolaisiksi, ja pian hän alkaa rakentaa pommia. Kaikki eskaloituu heinäkuussa vuonna 2011.

Åsne Seierstad kertoo kirjassaan Yksi meistä tarkasti Oslon hallintorakennuksen räjäytyksen seurauksista ja Utøyan saaren verilöylystä. Kuvaus on raakaa ja ahdistavaa. Viranomaiset tekevät lukuisia virheitä, ja kallisarvoista aikaa menetetään samalla, kun ihmisiä yhä ammutaan Utøyan saarella. Breivik ehtii ampua 69 ihmistä ennen kuin poliisi viimein saapuu paikalle. Breivik antautuu ilman vastarintaa.

Oikeudenkäynti on Anders Behring Breivikille tärkeä. Hän ei halua, että hänet todetaan syyntakeettomaksi. Samaa toivovat hänen uhriensa omaisetkin: he tahtovat, että Breivik tuomitaan vankeusrangaistukseen. Tuomio on lopulta 21 vuotta vankeutta. Breivikin vankilavuodet ovat alkaneet valitusten tehtailulla.

Yksi meistä jättää tyhjän olon. Seierstadin kirjan perusteella Anders Behring Breivik on mies, joka epätoivoisesti halusi tehdä itsestään jotain. Hänen poliittiset mielipiteensä vaikuttavat päälleliimatuilta tekosyiltä, joiden takana on vain yksinäinen miehenkuori, joka ei osannut elää ihmisten kanssa. Yksi meistä on hyvä kirja kamalasta teosta.

---

Sami Eerola:

Åsne Seierstadin Yksi meistä : Kertomus Norjasta on äärioikeistolaisen terroristi Anders Behring Breivikin dramatisoitu elämäkerta.

Breivikin manifestin ohella luin hänestä kirjoitetun elämäkerran. Tämä oli ensimmäinen Breivikin elämäkerta, jonka löysin ja luulin tätä ihan kunnon tietokirjaksi, mutta kun avasin kirjan kotona luettavaksi, se olikin dramatisoitu elämäkerta.

Petyin hieman, koska tällainen romaanimainen kerronta, jossa kaikkitietävä kertoja kuvailee terroristin ja tämän uhrien ajatuksia, ei ole ihan se paras tapa käsitellä näin kurjaa aihetta. Mutta kun tarkistin kirjan lähteet, tämä sentään perustuu haastatteluihin, oikeudenkäyntiasiakirjoihin ja Breivikin omaan manifestiin, joten ainakin suurin osa tämän kirjan kuvailusta on todella tapahtunut.

Tässä kirjassa ei seurata vain Breivikin elämää syntymästä vankilaan, vaan myöskin muutaman hänen uhrinsa elämää, mikä tuntui vähän irvokkaalta ja halvalta tavalta saada maksimaalista järkytystä lukijaan, koska tiedät, että nämä onnelliset 14–19-vuotiaat nuoret tulevat kuolemaan brutaalilla tavalla.

En kuitenkaan pystynyt kääntämään katsettani pois kirjasta ja ahmin kaikki hirvitykset. Olen sentään lukenut lukuisia kirjoja natsien keskitysleireistä, Neuvostoliiton gulageista, Maon kulttuurivallankumouksesta ja Yhdysvaltojen Guantánamon salaisesta vankilasta, joten minkään ei pitäisi järkyttää minua. Olin väärässä.

Tämä on ehkä järkyttävin kirja, jonka olen koskaan tähän mennessä lukenut. Järkytys ei johdu niinkään väkivallasta, jota tässä kirjassa vähän turhankin yksityiskohtaisesti kuvataan, vaan kerronnan muodostamasta kokonaisuudesta.

Kun tunnet Breivinkin henkisen kehityksen synkkenemisen ja hänen tulevien uhrien elämän syntymästä saakka, niin sitten kun pamahtaa, tunnet kuin omat perheenjäsenesi olisi murhattu. Vaikka olen lapseton nuori mies, tunsin silti samaa kauhua ja surua, mitä kirjassa murhattujen lasten vanhemmat tunsivat ja se oli hirvittävintä, mitä olen koskaan tuntenut elämässäni.

Tietokirjassa on aina tietty etäännyttävä kerronta, mutta tässä ei. Tässä kuvataan, mitä uhrit tunsivat, kun he kuolivat, mitä Breivik tunsi ja mitä uhrien vanhemmat ja ystävät tunsivat. Vaikka tietenkään emme voi olla absoluuttisen varmoja kuka tunsi ja miten, Seierstad kuvailee ne niin uskottaviksi, että voi hyvinkin olla, että nämä osapuolet tunsivat juuri, kuten kirjassa kuvattiin.

En ole varma onko tällainen kerronta hyvä vai huono asia, kun käsitellään terrorismia, mutta ainakin minuun se tepsi, vaikka en pitänyt tunteista, joita tunsin.

Mutta entäs itse mies? Breivik on tietenkin kirjan päähenkilö, jonka koko elämä kuvataan pieniä yksityiskohtia myöten. Miehen elämä kulki hyvin tyypillisen terroristin ja massamurhaajan elämänkaaren. Syntyi alemman keskiluokan ongelmaperheessä ja oli koulukiusattu ja hyljeksitty koko elämänsä aikana. Hyvästä koulutuksesta huolimatta miehen ura oikeistolaisessa Edistyspuolueessa ja yrittäjänä epäonnistuivat, jonka jälkeen tämä syrjäytyi lopullisesti ja päätti ryhtyä terroristiksi.

Aika lailla samanlainen elämäntarina kuin esimerkiksi Muhammad Emwazilla (Isisin pahamainen brittiläinen pyöveli). Erotuksena kuitenkin se, että Breivik melkein loi oman ideologian, eikä seurannut niinkään jotain vakiintunutta terroristista ideologiaa, kuten salafi-jihadismia, mikä tekee Breivikistä tyypillisen koulusurmaajan ja terroristin hybridin.

Breivikin ideologian pohja on vastajihadismi, modernin äärioikeiston haara, jossa on samat elementit kuin vanhassa kansallissosialismissa, mutta juutalaiset on vaihdettu muslimeihin ja hakaristien sijaan tunnuksina on kristillinen risti tai jokin eurooppalaisen kulttuuriperinnön kuvasto.

Kirjassa ei paljastu, miten Breivik radikalisoitui, ainoastaan sen, että hän nuorempana kuului maahanmuuttajataustaiseen katujengiin, josta hänet potkittiin pois ja useiden graffitiryhmien hyljeksittyä häntä, Breivik liittyi maahanmuuttovastaiseen Edistyspuolueeseen. Mutta silloinkaan hän ei vielä vihannut muslimeja. Vasta myöhemmin, kun hänen uransa asiakirjaväärentäjänä ja osakesijoittajana epäonnistuivat, hän alkoi puhua “islamisaatiosta” ja “Eurabiasta”.

Breivik muuttui työttömyyden aikana tyypilliseksi äärioikeistolaiseksi öyhöttäjäksi, joka kulutti elämänsä äitinsä asunnossa pelaamalla videopelejä ja lukemassa ja kommentoimassa Halla-ahon ja muiden vastajihadistien vihajulkaisuja päivät pitkät. Tässä kirjassa ei paljasteta uhkasiko hän raiskata kuntapolitiikkoja, mutta varmasti sitäkin harrasti.

Breivik oli lukenut lukuisia vastajihadistien tekstejä, joissa kuvattiin muslimeja viruksina ja syöpinä, jotka tuhoavat länsimaisen sivilisaation. Kuitenkin Breivik huomasi, että kaikissa teksteissä ajettiin rajojen sulkemista, mutta jos islam on tosiaan kaikkea hävittävä virus, niin ei auta sulkea rajat, jos maan sisällä on jo muslimeja.

Breivik päätyi siihen loogiseen johtopäätökseen, että hävittääkseen islamin, on hävitettävä kaikki muslimit, jopa ne jotka asuvat maan sisällä, jopa ne, jotka tukevat muslimien oikeuksia, koska jos tosiaan islam on niin vaarallinen kuin vihajulkaisuissa kuvataan, niin ainoastaan “täydellinen” puhdistus voi pelastaa Euroopan. Eli Breivik loi oman lopullisen ratkaisunsa.

Breivik ehdottikin monissa maahanmuuttovastaisissa foorumeissa, että pitäisi muodostaa kansallismielinen ryhmittymä tai puolue, joka ajaisi muslimien pakkosiirron pois Euroopasta ja jos joku vastustaa, niin tämä pitäisi teloittaa maanpetturina.

Valitettavasti vastajihadismin merkittävimmät kirjoittajat, kuten Peder Are Nøstvold Jensen, joka toimi salanimellä Fjordman, eivät koskaan vastanneet Breivikin sähköpostiviesteihin. Breivik suuttui ja piti kaikkia vastajihadisteja pelkureina, jotka eivät ymmärtäneet oman ideologiansa “loogista” ratkaisua. Breivik päätti olla se ratkaisu.

Kirjassa kuvataan Breivikin persoonaa lapsuudesta asti ja siinä ilmenee, että mies oli aina ollut omituinen. Hänellä oli vaikeuksia samaistua muihin ihmisiin ja ilmaista itseään. Kaikki ryhmät, jotka syrjivät häntä, valittivat, että Breivik vaikutti “epäaidolta” tai “teeskentelijältä”, kuin miehellä olisi aina “naamio kasvoilla”.

Esimerkiksi Edistyspuolueessa Breivik oli liian oikeistolainen, jopa oikeistolaisille, joiden mielestä hän näytteli jotain karikatyyria. Tämä vieraannutti muut ja johti lopulta Breivikin eroamiseen puolueesta.

Kukaan ei rakastanut Breivikiä. Aloin melkein säälimään tätä miestä, mutta myötätunto katosi, kun mies muuttui äärioikeistolaiseksi fanaatikoksi, joka kuvitteli olevansa salaisen Temppeliherra-järjestön johtojäsen, joka koordinoi muitten kuvitteellisten jäsenten kanssa terrori-iskuja Euroopassa. Breivikiä oli hyljeksitty koko elämänsä aikana, kunnes hän loi päässään yhteisön, jossa hän oli rakastettu.

Kirjassa kuvataan, miten Breivik suunnitteli iskut, rakensi pommit ja osti aseet, miten Norjan viranomaiset olivat kykenemättömiä estämään iskut ja miten Breivik tappoi kymmeniä viattomia ihmisiä oman suuruudenhullun fantasiansa takia.

Vaikka tiesin uutisista, mitä Breivik teki, niin silti tekojen ja ajatusmaailmojen tarkka kuvailu saivat minut vihaamaan tätä miestä vielä enemmän. Breivik on säälittävä murhanhimoinen sekopäinen rasistinen paskiainen. Lukiessa tätä kirjaa mieleeni tulivat kaikki keskiaikaiset teloitustavat, joita olisi voitu soveltaa Breivikiin, mutta sellainen on epärationaalista ajattelua. Vankila on juuri se paikka, missä Breivikin pitää olla.

Huvittavinta kirjassa oli kuitenkin, kun toimittajat kysyivät kaikilta vastajihadismin pääteoreetikoilta, mitä mieltä he olivat heidän aateveljensä terrorismista. Jokainen vastasi, että Breivik oli hullu, että hän tulkitsi väärin vastajihadismin, että heidän ideologiansa on rauhan ideologia, joka ei liity mitenkään Breivikin tekoihin.

Tuntui ironiselta, että muslimeja yleistävät rasistit paskiaiset joutuivat puolustamaan aatettaan samoilla sanakäänteillä kuin muslimit heidän uskontoonsa kohdistuneita syytöksiä. Onkin helppoa kiihottaa kansanryhmää vastaan ja sitten kun joku oikeasti tekee sen, mitä monet antirasistit ovat vuosikausia varoittaneet, niin koko homman voi kuitata mielisairaudella. Näillä ihmisillä ei ole edes selkärankaa ottaa vastuuta vihankylvöstä, vaan he pääsevät kunnanvaltuustoihin ja jopa presidenttiehdokkaiksi.

Oikeudenkäynti kuvaillaan myöskin yksityiskohtaisesti. Erityisesti mielialatutkimukset, joissa päädyttiin siihen johtopäätökseen, että Breivik oli puolihullu. Hän tiesi tekojensa olevan väärin, mutta kuvitteli olevansa suuren salaisen järjestön jäsen, joka toteutti tulevaisuudessa annettuja poliittisia kuolemantuomioita.

Ehkä suurin tyydytys oli kirjan loppu, jossa kuvataan, miten Breivik valittaa vankilassa masennuksesta. Miestä masensi koko hänen elämänsä, mutta nyt hänellä ei ole pakopaikkaa, mihin purkaa masennus. Hänen oma päänsä muuttui henkilökohtaiseksi helvetiksi.

Tämä kirja ei sovi kaikille, sillä se on todella rankka kuvaus yhden terroristin synkästä maailmankuvasta ja miten se vaikutti tuhoisasti nuorten poikien ja tyttöjen elämään. Se kertoo myös miten rasismi johtaa joka kerta massamurhaan.