Eeva Turunen ja sivistynyt sukupolvihankaus

Mikko – 22.11.2022

Eeva Turusen Finlandia-ehdokkaaksikin päässyt Sivistynyt ja miellyttävä ihminen on yksi vuoden 2022 ilahduttavimmista kotimaisista kirjoista. Se käsittelee omintakeisella otteella läheisen menettämisen tuomaa surua ja sukupolvien välisten kuilujen piirtymistä esiin.

Kirja herätti ihastusta ja mielenkiintoa, joten haastattelin Turusta sähköpostitse marraskuussa 2022.

Sivistynyt ja miellyttävä ihminen
Eeva Turunen
Kuva: Laura Malmivaara

Mistä Sivistynyt ja miellyttävä ihminen sai alkunsa?

Ennen romaania kirjoitin näytelmän, joka liikkuu osin samoissa maisemissa kuin kirja. Näytelmä ja kirja ovat toki kaksi eri teosta. Jossain vaiheessa huomasin, ettei kaikki kirjoittamani aines kotiutuisi näytelmään tai pääsisi siinä oikeuksiinsa, ja aloin muodostaa romaania. 

Minulle tyypillistä on se, etten tiedä pitkään aikaan, mistä tekeillä olevassa teoksessa on kyse. En juuri suunnittele, vaan selvitän asioita kirjoittamalla runsaasti. Tässä tapauksessa minulla oli sentään joitakin asetelmia ja hahmoja monine ominaisuuksineen mielessä jo varhain. Maailman syntymisen eräänä kimmokkeena oli sukupolvihankaus, jonka voisi jälkikäteen tiivistää vaikkapa näin: miten suhtautua rakkaaseen eri sukupolven ihmiseen, jonka arvomaailma poikkeaa omasta paljon?

Esimerkiksi sukulaisessa, romaanin tapauksessa kertojan ukissa, kertojaa häiritsevätkin arvot ja asenteet saavat seurakseen sellaista, minkä haluaa jakaa. On myös paljon sellaista, mistä ei toiveistaan huolimatta pääse eroon – kasvuympäristössä ihmiseen siirtyy asioita, esimerkiksi arvoja, kieltä, tapoja, ja se kaikki voi pitää tahmeassa otteessaan. Tarkastelen siis esimerkiksi periytymistä. Muun ohella ukilta on siirtynyt kertojalle arkkitehdin ammatti. Hahmoilla oli ammatit – tai siis ammatti – jo alkuvaiheessa. 

Teoksessa ollaan paljolti porvarismaisemissa. Valinta oli selvä alusta pitäen. Tarkastelussa ovat ukin tietynlaiseen porvarismeininkiin nivoutuvat arvot ja normit sekä niiden huomaamatonkin siirtyminen eteenpäin; aiempien sukupolvien laahus voi olla tiukassa. Osa hahmojen ärsyttävyydestä liittynee luokkaympäristöön. Ukille tärkeitä asioita ovat saavutukset ja muodollisuudet, eikä moisesta vapaa ole päähenkilökään. Päähenkilö on monella lailla eri lokerossa kuin ukki, esimerkiksi queer-marginaaliasemansa puolesta, ja sukupuolikin on eri. Se, etteivät ukki ja lapsenlapsi ole molemmat miehiä, on ollut pitkään keskeistä minulle. Sysäydyttyään erinäisille radoille ukin poismenon liepeillä itseään ehkäpä toisenlaisena pitänyt päähenkilö joutuu tekemisiin esimerkiksi oman kiusallisen konservatiivisuutensa kanssa. Paikallaan pitämistä ilmenee.

Varhaisista vaiheista lähtien kirjassa – ja näytelmässä – oli kyse myös yhteyden etsimisestä: Päähenkilö kaipaa yhteyttä ukkiinsa mutta ei osaa sitä oikein muodostaa. Lopputuloksessa on esimerkiksi ohi puhumista. Toisaalta, mitä yhteys oikein on?

Aiemmin mainitsemaani sukupolvihankaukseen liittyy myös aikojen muuttuminen, jota halusin lähestyä; ukki on elänyt työvuotensa edistysuskoon nojaavassa miehisessä ajassa ja ympäristössä, kun taas päähenkilön aika on toisenlainen, ja asiaan liittyy totta kai tunteita. Ihminenhän voi olla iloinen siitä, että jokin tunkkainen kulttuuri näivettyy, esimerkiksi tomuinen herrakerhomeininki, mutta samaan aikaan voi tuntea haikeutta siitä, että itselle tärkeän ihmisen maailma tavallaan lakkaa olemasta, ja moisessa tilanteessa ihminen saattaa vaikkapa takertua tiettyihin esineisiin tai askareisiin. Myös kirjeenvaihto uurnapuusepän kanssa saattaa riistäytyä otteesta.

Millaista kirjan kirjoittaminen oli? Mikä siinä oli helppoa, mikä vaikeaa?

En tapaa siis muodostaa mitään juonikaaviota tai kehikkoa ennalta, vaan suollan kirjoitusta, jota alan järjestää vasta sitten, kun massaa on jo runsaanlaisesti. Olen kieli- ja havaintokeskeinen sekä yksityiskohtiin kiinnittyvä kirjoittaja ja varsin vuolas. Vaikkapa tarkan havainnon sanallistaminen osuvasti tuottaa minulle suurta nautintoa. Niin sanotun materiaalin kirjoittaminen on yleensä varsin helppoa, karsiminen taas aavistuksen viheliäistä. 

Se, etten kahlinnut ajatuksia kirjan muodosta varhain, oli eduksi: halusin pitää tekstin riistäytyvänä ja välttää selittelyä ja liiallista langanpäiden solmimista sekä kehitellä sanatason kuvioita ja rihmoja. Ukkihahmo on eheiden kertomusten perään, ja hän kertaakin elämänvaiheitaan selkeähkön tarinan muodossa. Sille tarjonnee vastavoimaa kirjan muoto, joka heijastaa päähenkilön jokseenkin sirpaleista maailmaa. 

Yritän kirjoittaessani suunnata päin hankalia, askarruttavia asioita, joihin liittyy häpeää. Se on vaivalloista ja kuormittavaa, mutta vaihtoehtoja ei nähdäkseni ole, jos haluan saada aikaan laadukkaan teoksen, joka ei jää ulkokohtaiseksi.

Suuren kokonaisuuden hahmottaminen oli ajoittain työlästä, ja fragmentaarisehkon teoksen lainalaisuuksien ja logiikan muodostaminen kesti aikansa. Levitin tulosteita lattialle ja jäsensin asioita lappusten avulla. Jossain vaiheessa toivoin suurempaa lattiaa kuin käytössäni oli.

Minulla on ilokseni ollut kummankin kirjani kustannustoimittajana loistava Sari Rainio, jonka kanssa olen voinut eri vaiheissa keskustella. Myöskään ei sovi unohtaa muutamaa tärkeää esilukijaa. Harvoinpa ihminen luo asioita aivan yksin, vaikka muuta väittäisi.

Millä tapaa päähenkilö U muotoutui sellaiseksi kuin hän on, kaikkine herkullisine pakkomielteineen ja erikoisuuksineen?

Vaikea kysymys! Mieleen nousi kirjoitusprosessin aikana erilaisia tilanteita ja havaintoja, joista osa tuntui sopivan henkilöön ja osa hylkivän häntä. Olen huomannut, että kun hahmo on kyllin pitkällä, hänellä alkaa olla sen verran ominaisuuksia, että syntyy jonkinlainen suodatin, jonka läpäisevät vain kuvaan sopivat pätkät. Lopulta hahmosta on tarpeeksi tietoa teoksessa – ja kirja alkaakin olla lähellä valmista. 

Eräs keskeinen ajatukseni oli jo varhain se, että halusin kirjoittaa ihmisen hankalassa tilanteessa, jossa esiin eivät nouse vain kaikkein ihanimmat puolet. Päähenkilön ahdinkohan purkautuu eri tavoin – esimerkiksi ylimielisyytenä puolisoa kohtaan ja juuri pakkomielteinä, joita hänellä ehkä muutenkin kyllä olisi, veikkaan.

Päähenkilö on henkisesti jäykkä ja pikkutarkka ihminen, jonka voi arvioida jäsentävän tunnemylläkkää konkreettisten asioiden avulla, esimerkiksi hautajaisiin liittyvien, visuaalisten asioiden saralla, joiden toisaalta voidaan ajatella liittyvän päähenkilön arkkitehtiuteen – ja sitä kautta ukillekin tärkeisiin asioihin, ja edelleen yhteyden etsimiseen ja toisaalta mallikkaasti suoriutumiseen.

Molempia tähänastisia kirjojasi on luonnehdittu tyylilajien rajoja haastaviksi. Onko se itsetarkoituksellista, vai tuleeko se luontevasti osana tapaasi kirjoittaa?

Koetan lähestyä minua vaivaavia asioita ennakkoluulottomasti. Kaiketi kyse on pyrkimyksestä pitää teksti pitkään mahdollisimman vapaana tempautumaan. Pidänkin eniten vaiheesta, jossa laadin erilaisia osasia ja selvitän, mitä oikein on tekeillä ja mistä on kyse. Toki toisin tekeminen ja lokeroiden kyseenalaistaminen asenteena viehättääkin, mutta loppujen lopuksi haluan vain kirjoittaa mahdollisimman hyvin ja olla kahliutumatta siihen, mitä joku vaikkapa romaanilta mahdollisesti odottaa. Haluan itsekin yllättyä, ja pyrin siihen, että kulloinenkin teos omaksuu sille parhaan asun ja muodon.

Seuraava esimerkki ei suoraan liity tyylilajeihin vaan pikemminkin vastakarvaisuuteen suhteessa totunnaisiin kerrontaratkaisuihin: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa -esikoiskirjassa on osuus nimeltä Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan, ja sen keskiössä on neitiherra-niminen hahmo. Kerronta kulkee milloin lottonumerovalintojen, milloin sisäisen puheen muuttamisen, milloin sellaisen tehtävän varassa, jossa tulee yhdistää pisteet numerojärjestyksessä. Kerronnan jossain mielessä epätyypilliset valinnat ovat queer-hahmon ja hänen maailmansa rakentumisen kannalta aivan olennaisia. Millään aivan perinteisellä tavalla en olisi voinut välittää samoja asioita. Kyseinen teksti oli ihmeen pitkään kesken, vaikka hahmon aihio oli olemassa.

Sivistynyt ja miellyttävä ihminen liikkuu monenlaisissa tunnerekistereissä, mutta se on myös todella hauska; se on täynnä ratkiriemukkaita ilmaisuja ja sanankäänteitä. Onko vaikeaa kirjoittaa hauskasti ja pysyykö tekstissä kepeys ja hauskuus itsellekin, kun sitä työstää kerta toisensa jälkeen?

En tiedä tarkalleen, mikä ihmisiä kirjassa mahdollisesti huvittaa. Minulle on kerrottu joitakin esimerkkejä, mutta en oikein muista nyt niitäkään. Ehkä hyvä niin. Jos omaa näytelmätekstiä kuulee yleisölle luettuna, voi tietysti tarkastella yleisön reaktioita, mutta esitykselle nauraminen on vielä vähän eri asia kuin kirjalle nauraminen. Myös äänikirja on eräässä mielessä vähän kuin esitys. Suhteeni äänikirjoihin muuten ei ole mutkaton – monestakaan syystä, ei siksikään, että kaikista teoksista ei esimerkiksi visuaalisten ominaisuuksien vuoksi saa hyviä äänikirjoja. Osasta toki saa.

Uskon, että moni muu on parempi arvioimaan romaanini huumorin mekanismeja kuin minä, mutta ainakin on niin, että työskentely kivun ja hankalien asioiden alueilla nitkahtaa minulla usein kohti huumorin mahdollisuutta. Kirjan kirjoittaminen oli monelta osin synkkää ja ankeaakin, ja siinä liikutaan vaikeiden asioiden piirissä, ja ehkä siksikin huumori kytee lähellä pintaa. Ehkä tässäkin tapauksessa huumori on selviytymiskeino.

Totta kai sitä kirjoittajana huvitteleekin joillakin asioilla, mutta nytpä kirjoitan hauskan jutun -lähtökohta ei välttämättä tuota tulosta. Otaksun, että kieli- ja rekisterivalinnat osaltaan kehittävät tietynlaista komiikkaa teokseen. Tietysti kirjoittaessani itseäni hieman huvittivat sentään jotkin asiat ja olin kepeissäkin tunnelmissa – eräänlainen leikki on minulle tärkeää kirjoittamisessa –, mutta kyllä oma hymyni viimeistään loppupuolen muokkauskierroksilla hyytyi pahan kerran.

Olet myös näytelmäkirjailija. Millä tavoin se värittää tapaasi kirjoittaa proosaa?

Syy-yhteyksiä on vaikea hahmottaa. Ehkäpä näytelmistä kiinnostuminen voi jollakin tapaa niveltyä siihen, ettei tunnu tarpeelliselta proosassakaan täyttää kaikkia tekstin aukkoja eikä harjoittaa alinomaista kuvailua. Toisaalta teksteissäni ajalta ennen näytelmäpyrintöjä ei taida olla tässä mielessä huomattavaa eroa hiljattaisiin töihini. Romaanissa on toki näytelmädialogin näköisiä osuuksia, mutta sellaista on proosassa harrastettu aiemminkin. Teatterikouluahan minä en ole käynyt, eli minulla ei ole esimerkiksi dramaturgin koulutusta.

Missä arkkitehtuuri ja kirjallisuus risteävät mielestäsi kauneimmin? Tuleeko mieleesi esimerkiksi kirjoja, joissa rakennuksia olisi kuvattu erityisen kiinnostavalla tavalla tai kirjallisia rakennuksia, joissa haluaisit vierailla?

En ole erityisen arkkitehtuurikeskeinen lukija. Joissakin tapauksissa arkkitehtuurivirittyneet kirjat saattavat jopa työntää luotaan. Tuoreessa romaanissani halusin lähestyä arkkitehtuuria esimerkiksi siitä näkökulmasta, että arkkitehdin työ voi olla hyvin arkista ja lattiakaivo- ja kuramatto-osastoon painottuvaa – toisin kuin moni ehkä otaksuu. Tahdoin purkaa tietynlaista kuvaa ammatista, esimerkiksi ajatusta siitä, että suunnittelutoimistossa puurtavan arkkitehdin työssä painottuu taiteellisuus ja herkkä luonnostelu. Herkkyys on rakennusalalla usein kaukana.

Viime vuosilta tulee kyllä mieleen jokunen hieno esimerkki, vaikkapa Sanna Puutosen novellikokoelma Sydänmuuri, joka lähestyy arkkitehtuuria ja siihen kytkeytyviä asioita kiinnostavasti sekä raikkaasti, aika lailla omasta suunnastaan. Tässä yhteydessä juolahtaa mieleen myös Taneli Viljasen kiehtova teos Kaikki tilat ovat täynnä aaveita sekä toki Georges Perecin Elämä Käyttöohje.

Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?

Suosittelen muutamaa kirjaa eri ajoilta: Kannattaa lukea Muistomerkki (Alice Oswald, suom. Tommi Nuopponen), ikisuosikkini Kaksi vakavaa naista (Jane Bowles, suom. Ilmeri Ruuska) sekä Samat sanat : Kirjoituksia kääntäjän elämästä (edesmenneen taiteilijaprofessorin ja kääntäjävelhon Tarja Roinilan kirjoituksia, toim. Mika Kukkonen).

Viimeksi mainitun vanavedessä suositan erityisesti Roinilan Thomas Bernhard -suomennoksia, joista monet innostavat minua suuresti. Parhaillaan minulla on kesken Fran Rossin vuonna 1974 julkaistu teos Oreo, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 1 171 tilaajan joukkoon! Jos haluat tietoa uusista vinkeistä nopeammin, tilaa Telegram-kanavamme!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.