Hanna Meretoja ja kerronnallinen toimijuus

Mikko – 17.7.2022

Hanna Meretojan esikoisromaani Elotulet kertoo ystäväjoukosta, joka kokoon­tuu illanviettoon mökille. Joukon kokoonkutsuja on sairastunut vakavasti ja tämä tieto tuo tapaamiseen oman sävynsä ja nostaa pintaan aiheita ja asioita, jotka muuten olisivat jääneet salaisuuksiksi.

Teos on vahvasti omaelämäkerrallinen, joten oli mielenkiintoista kuulla, mitä Meretoja siitä itse ajatteli. Haastattelin Hanna Meretojaa sähköpostitse heinä­kuussa 2022.

Elotulet
Hanna Meretoja
Kuva: Jussi Vierimaa / WSOY

Mistä Elotulet sai alkunsa? Mitä halusit sillä sanoa?

Romaania ei olisi syntynyt – ainakaan tässä muodossa – ilman eksistentiaa­lista kriisiä, jonka kävin läpi saatuani syöpädiagnoosin vuonna 2019. Halusin romaanissa käsitellä hädän ja suistumisen kokemusta, ajan hajoamista, he­räämistä hallinnan illuusiosta olemassaolon perustavaan sattumanvaraisuu­teen. 

Kaikki alut ovat kuitenkin suhteellisia – sitäkin käsittelen Elotulissa: vaikeutta tarinallistaa sellaista millä ei ole selkeää alkua tai loppua. Jossain mielessä ro­maani on varmaankin ollut tekeillä lapsuudestani asti. Olen pienestä pitäen kirjoittanut, ja lähdin opiskelemaan kirjallisuutta, koska halusin kirjailijaksi.

Jo vuosikausia ennen sairastumistani olin hahmotellut romaania, jossa ystä­väporukka kokoontuu saareen jakamaan lempitarinoitaan merestä. Se tahtoi aina jäädä muiden projektien jalkoihin, enkä koskaan puhunut siitä kenelle­kään. Kirjoitin häpeillen ja salaa. Muut kiireet ja itseluottamuksen puute estivät keskittymästä siihen pitkäjänteisesti. Vasta syöpä pysäytti ja havahdutti sii­hen, että monet asiat, joita siirrämme tuonnemmas, eivät koskaan toteudu.

En tiennyt miten kauan minulla on aikaa jäljellä, ja yhtäkkiä minulle oli täysin sel­vää, että haluan käyttää jäljellä olevan aikani romaanin kirjoittamiseen (sen lisäksi, että keskityn minulle tärkeiden ihmisten kanssa olemiseen). Hädän ja järkytyksen kokemus ajoi minut ylivireystilaan, joka oli minulle vähän yllättäen erittäin luova tila. Kirjoitin hyvin intensiivisesti noin vuoden aikana ensimmäi­sen version romaanista, sen jälkeen sitä hiottiin kustantamon kanssa. 

Heti sairastuttuani pidin syöpäpäiväkirjaa, ja melko pian aloin kokeilla kirjoittaa sairastumisen kokemuksesta kolmannessa persoonassa, kuin kaikki se ta­pahtuisi romaanin henkilöhahmolle. Sitten tuo teksti alkoi sulautua yhteen aiemmin hahmottelemani meritarinoita käsittelevän romaaniaihion kanssa. Syntyi yhdenillanromaani, jonka päähenkilö on juuri saanut kuulla olevansa vakavasti sairas, ja illan kuluessa tämä paljastuu vieraille. Kuoleman läheisyys antaa koko illalle vahvan latauksen ja tuo kerrontaan intensiivisen vireen. 

Toivon, että romaani puhuu puolestaan, enkä usko, että romaanin sisältöä voi tiivistää johonkin yhteen asiaan, jonka olisin halunnut sillä välittää. Sen merki­tykset muodostuvat tekstin ja lukijoiden välisessä dialogissa. Mutta itselleni tärkeitä asioita romaanissa ovat muun muassa ajatus ihmisestä osana veden kiertokulkua, hetkellisen ja pysyvän jännite, yksityisen hädän kietoutuminen globaaleihin hätätiloihin (pandemiaan ja ympäristökriisiin) sekä terveyden ja sairauden vastakkainasettelun purkaminen: se, miten vakava sairastuminen voi synnyttää voimakkaan elämänliekin, kyvyn olla elävästi läsnä, kokea yh­teys toisiin ihmisiin ja luonnon kiertokulkuun, ja siten sairaus voi tehdä jossain mielessä terveemmäksi kuin on ollut ennen sairastumista. 

Vähintään yhtä tärkeää kuin teemat ja tarina minulle on kirjoittamisen tapa. Haluaisin kirjoittaa kirjallisuutta, joka on samaan aikaan älyllistä ja intiimin ruu­miillista, kieleltään ja ajattelultaan tarkkaa ja jossa on olennaista muodon ja sisällön erottamattomuus. Filosofisesti kiinnostavaa, eksistentiaalisesti rikas­ta, pohdiskelevaa kirjallisuutta, joka on samalla tunnetasolla puhuttelevaa ja sanataiteena kunnianhimoista.

Minua onkin ilahduttanut se, että joissain kritiikeissä on nostettu esiin romaa­nin kielen runollisuus – se miten jotkut lauseen jäävät mieleen kuin runon sä­keet. Pidän itse lyyrisistä romaaneista, joissa kieli ei ole vain väline tarinan eteenpäin kuljettamiselle tai jonkin viestin välittämiselle vaan se on erottama­ton osa romaanin tapaa avata tietty näköala maailmassa olemiseen. 

Millaista on kirjoittaa omaelämäkerrallinen romaani? Vai perustuuko jokainen romaani lopulta kirjoittajan omaan kokemusmaailmaan? 

Elotulissa on omaelämäkerrallinen juonne, joka liittyy sairastumisen kokemuk­seeni, mutta en itse määrittelisi sitä omaelämäkerralliseksi romaaniksi. Myös monet muut omat kokemukseni, kuten kokemukseni saaristoelämästä, ovat toimineet inspiraation lähteenä ja monissa muissakin hahmoissa kuin päähen­kilössä on erilaisina yhdistelminä elementtejä omista kokemuksistani, mutta olen jalostanut ne fiktioksi kuten kirjailijat yleensäkin tekevät. Lopulta olen­naista on, miten teos toimii sanataiteena. 

Jos joku haluaa miettiä kysymystä siitä, mikä romaanissa on ”totta”, siitä nä­kökulmasta, että miltä osin se perustuu omiin kokemuksiini, minulle olennais­ta on erottaa toisistaan yhtäältä tietty eksistentiaalinen kokemus, joka on ro­maanin ytimessä, hädän ja suistumisen kokemus, pyrkimys esittää tuo oma­kohtainen kokemus mahdollisimman totuudellisesti, ja toisaalta tapahtumat ja henkilöhahmot. Hädän kokemus perustuu vahvasti omaan elettyyn kokemuk­seeni, tapahtumat ja henkilöhahmot taas ovat fiktiivisiä. Elotulet on lajityypil­tään romaani. Siinä voi nähdä omaelämäkerrallisen juonteen mutta vain yhte­nä juonteena monien muiden joukossa.

Romaanini käsittelee eksistentiaalista hätää. Sairastumiseni kautta pääsin sii­hen käsiksi, mutta olennaista ei ole sairastumiseni, enkä minä, vaan romaanin tapa käsitellä hätää, jonka useimmat ihmiset joutuvat jossain muodossa koh­taamaan elämänsä aikana: herääminen siihen, ettei elämää voi hallita, siihen että olemme tuhoutuvaisia olentoja kuten kaikki luonnossa, ja tästä syntyvä yhteydenkokemus. Ymmärrys siitä, että kaikki voi olla hetkessä ohi, ja tästä kumpuava intensiivinen elämisen kiihko.

Kaikki romaanit perustuvat ainakin joiltain osin kirjoittajien omaan kokemus­maailmaan, mutta minusta romaanien totuudellisuus ei palaudu tähän vaan toimii eri tasolla. 

Totuus ymmärretään kaunokirjallisuuden kohdalla usein liian kapeasti, kapea­na referentiaalisuutena, vaikka nähdäkseni kaunokirjallisuuden totuus tapah­tuu eri tasolla, siinä onnistuuko teos tavoittamaan totuudellisesti tietyn maail­massaolemisen kokemuksen. Elotulissa olennaista on, mitä se tekee kauno­kirjallisuutena, ei se, miltä osin se ammentaa todellisuudesta tai mikä kaikki romaanissa kuvattu on tapahtunut juuri minulle. Jos olen tavoittanut tietyn maailmassa olemisen kokemuksen totuudellisesti, silloin muutkin voivat tun­nistaa sen eli se sanallistaa jotakin yleisempää ilmi­ötä. Olennaista ei ole siis hädän alkuperä vaan se, puhutteleeko teos muita.

Nykyään vastaanotossa keskitytään kytkökseen kirjailijan ja teoksen välillä, vaikka minusta paljon kiinnostavampaa on se, mitä tapahtuu teoksen ja luki­joiden välillä. Merkitys rakentuu lukemisen prosessissa, eikä palaudu teoksen syntyprosessiin. Omaelämäkerrallinen lukutapa on myös osin sukupuolittu­nutta – naisten kirjoittamia romaaneja luetaan useammin omaelämäkerralli­sesti ja tämä korostuu sairastumista käsittelevien romaanien kohdalla. 

Olen sitä mieltä, että sairaus ja terveys, niille annetut merkitykset, ovat suuri yhteiskunnallinen kysymys, mutta harvoin sitä hahmotetaan niin, vaan ne palautetaan helposti yksittäisiin ruumiisiin ja sijoitetaan henkilökohtaisen ja yksityisen, ei yhteiskunnallisen alueelle. Kuitenkin kertoo paljon yhteiskun­nasta, miten siinä käsitellään terveyttä ja sairautta, kuolevaisuuttamme ja haavoittuvaisuuttamme.

Esimerkiksi espanjantaudista on huomattavan vähän kaunokirjallisuutta var­sinkin ensimmäiseen maailmansotaan verrattuna, vaik­ka tautiin kuoli enem­män ihmisiä kuin sotaan. Samoin pandemiasta on ainakin toistaiseksi ilmes­tynyt yllättävän vähän korkeatasoista kaunokirjallisuutta. Minusta on kiinnos­tavaa, miksei sitä nähdä merkittävänä yhteiskunnallisena aiheena. Sen voisi nähdä suurena eksistentiaalisena kriisinä, joka kyseenalaistaa elämäntapam­me, paljastaa haavoittuvaisuutemme ja hallinnan illuusion, näyttää ettemme hallitse luontoa siten kuin olimme luulleet.

Kuten Elotulissa pohditaan, sen pitäisi olla varoitustuli, mutta suljemme siltä silmämme, turruimme nopeasti tilanteeseen, hädän tunne hiipuu. Pandemia olisi voinut olla samanlainen herätyshuuto kollektiivisesti kuin syöpädiagnoosi on yksilölle, mutta hädän tunne ei ollut riittävän konkreettinen, kun useimmat eivät tunteneet sitä omassa ruumiissaan. Kuolevaisuuteen heräämisen sijaan kuolevaisuus haluttiin sysätä nopeasti syrjään.

Samanlainen ilmiö on nähtävissä ympäristötuhon suhteen. Hädän tunne ei ole riittävän voimakas, haluamme katsoa tuhosta poispäin, unohtaa, keskittyä elämään, mutta mikä on sen hinta? Elotulissa pohdin järkytyksen ja hädän tunnetta jonakin, mitä voisi olla hyvä varjella myös kollektiivisesti. Esimerkiksi ilmastonmuutos on esimerkki siitä, miten sopeudumme liikaa, turrumme hi­taasti eteneviin katastrofeihin, emmekä pysty pitämään kiinni hädän tuntees­ta. Romaanissa Elea saa sopeutumishäiriödiagnoosin (kuten minäkin sain pian syöpädiagnoosin jälkeen), mutta Elotulissa pohditaan, kärsimmekö pikemmin­kin liiallisen sopeutumisen häiriöstä. 

Jos ajattelee vielä sitä, mihin kaunokirjallisiin perinteisiin näen tekstini kytkey­tyvän, yksi perinne on se filosofisen kirjallisuuden perinne, jossa filosofinen pohdinta liukuu omakohtaisuuteen. Tässä suhteessa koen hengenheimolai­sikseni Maggie Nelsonin ja Rachel Cuskin kaltaiset nykykirjailijat. Elotulissa on essee- ja teoriaromaanin piirteitä mutta samalla vahva tämänhetkisyyden tuntu. Se kytkeytyy siihen modernistiseen ja metamodernistiseen perintee­seen, jossa ruumiillinen hetkellisyyden kokemus kietoutuu yhteen eksistentiaalisten pohdintojen kanssa

Se on myös kirjoitettu vuoropuhelussa aiemman vettä, merta ja eksistentiaa­lista hätää käsittelevän kirjallisuuden kanssa. Käyn keskustelua erityisesti sen kirjallisuuden perinteen kanssa, jossa meri toimii kerronnan lähtökohtana, eli pyrin kirjoittamaan Virginia Woolfin jalanjäljissä tekstiä, jos­sa veden virtaava liike rytmittää kerrontaa. Tekstin aaltoileva liike nivoutuu siihen, miten ahdis­tus velloo ja aaltoilee, laantuu ja taas hyökyy päälle. Siinä on olennaista ajatus ihmisestä osana veden kiertokulkua. 

Elotulissa on myös vahva metanarratiivinen juonne, eli se pohtii itsereflektiivi­sesti omaa rakentumistaan sekä kertomusten merkitystä ihmisenä olemiselle. Se tekee näkyväksi erilaisia kulttuurisia tarinamalleja ja niiden ongelmia, kuten hallitsevia tapoja kertoa sairauksista – niin syövästä kuin pandemiasta – sota- ja taistelutarinoiden kautta.

Romaanissa ystäväporukka kokoontuu meren äärelle keskustelemaan merita­rinoista, merta käsittelevistä lempikirjoistaan. Jaetut tarinat ristivalottavat hei­dän kokemuksiaan ja nostavat esiin vaikeita asioita menneisyydestä. Vuosi­kymmenten ystävyyteen nivoutuu jaettu lukuhistoria. Heitä sitoo yhteen yh­teisten elämänkokemusten lisäksi kaikki heidän vuosien varrella jakamansa kirjat.

Minua kiinnostaa se, miten kirjallisuus toimii peilauspintana erilaisten elämän­kokemusten käsittelyssä. Etenkin suomalaisessa kirjallisuudessa on käsitelty yllättävän vähän tätä kirjallisuuden merkitystä – vain harvoin kuvataan ihmisiä peilaamassa kokemuksiaan kirjallisuuteen tai jakamassa lukukokemuksiaan. Dialogiselle ihmiskäsitykselleni on keskeistä paitsi se, että tulemme itseksem­me suhteessa toisiin ihmisiin, myös se, että tulemme itseksemme dialogissa kulttuuristen tarinamallien kanssa – tulkitsemalla, toistamalla ja haastamalla niitä. Halusin tehdä romaanissani näkyväksi tämänkin dialogin. Romaanini kohdalla voi puhua dialogisesta estetiikasta myös sikäli, että se tekee näky­väksi tapaa, jolla se on syntynyt vuoropuhelussa aiemman kirjallisuuden kanssa. Lopussa on luettelo romaanissa käsitellyistä teoksista.

Sanot kiitoksissa, että teos on fiktiivinen, mutta perustuu paljon omiin kokemuksiisi. Varmasti moni lukija poimii muutenkin kansiliepeestä ly­hyet elämäkertatietosi ja noteeraa yhtäläisyydet sinun ja Elean välillä. Mitä ajattelet tästä, että lukijat voivat lukea teosta omaelämäkerralli­sempana kuin ehkä olet tarkoittanut?

Olen kyllä tietoinen tästä – jos romaanissa on jotain omaelämäkerrallista, hel­posti koko romaani luetaan omaelämäkerrallisena. Olen tietoisesti fiktio­nali­soinut monia asioita, jotta romaanin luonne fiktiona korostuisi, mutta oikeas­taan vain minut tuntevat ihmiset osaavat erottaa (ja hekin vain osittain), mikä siinä perustuu omaan elämääni ja mikä ei. Ajattelin, että muille sillä on tuskin edes kovin väliä, mutta omaelämäkerrallinen lukutapa on tosiaan varsin vahva tällä hetkellä. 

Elean maailma on minulle hyvin tuttu – siinä on paljon yhteistä oman elämis­maailmani kanssa – mutta romaanissa kuvattua iltaa ja juuri tuollaista ystävä­porukkaa ei ole olemassa romaanin ulkopuolella. Esimerkkinä siitä, miten kir­jailijan kokemusmaailmasta voi päätyä mielikuvituksen muovaamana element­tejä romaaniin, voisin mainita vaikka sen, miten osa Elean muistoista perustuu omiin muistoihini mutta osa hänelle tapahtuneesta perustuu omiin pelkoihini tai sen kuvittelemiseen, mitä minulle olisi voinut tapahtua.

Esimerkiksi oma tyttäreni ei ole koskaan ollut vähällä hukkua kesäpaikassam­me, mutta olen aina pelännyt sitä, koska hän uskoi pienenä osaavansa uida vaikka osasi vain sukeltaa. Tuon pelon pohjalta olen kirjoittanut Elean muiston tilanteesta, jossa hänen tyttärensä oli vähällä hukkua. Tähän tapaan kaunokir­jallisuudessa koettu ja kuviteltu punoutuvat toisiinsa. Kirjoittamisen proses­sissa minulle oli tärkeää paitsi pyrkimys totuudellisuuteen myös taiteen vapa­us, kuvittelun avaamat mahdollisuudet, vapaus tutkia kokemusta suhteessa siihen mitä voisi tapahtua.

Toisaalta olen halunnut myös puhua julkisuudessa avoimesti omasta sairastu­misestani, koska toivon, että sairaudesta puhuminen laajentaisi sitä tilaa, jos­sa ihmiset voivat merkityksellistää sairastumisiaan ja jakaa siihen liittyviä ko­kemuksia. Nyt liian monet vakavasti sairastuvat jäävät kokemuksineen yksin ja heidät eristetään sairauteensa. Kulttuurissamme helposti ajatellaan, ettei heikkouksia kannata näyttää. Kuitenkin olemme kaikki haavoittuvaisia, sattu­manvaraiselle tuhoutumiselle alttiita. Tätä olisi hyvä tehdä näkyväksi, rikkoa haavoittumattomuuden harhaa. Toivon, että tällainen keskustelu voisi viedä yhteiskuntaa inhimillisempään suuntaan.

Millä tavalla romaanin kirjoittaminen eroaa tutkijan työhön liittyvästä kirjoitustyöstä? Millaista on ylipäänsä siirtyä kirjallisuudentutkijasta romaanikirjailijaksi ja toisten tekstien analysoijasta kirjoittamaan omaa tekstiä? 

En pidä tutkijan ja kirjailijan työtä mitenkään vastakkaisina vaan pikemmin koen, että ne tukevat toisiaan. Kirjailijaksi voi tulla vain lukemalla kirjallisuutta, ja kirjallisuudentutkija on ammattilukija. Myös kirjallisuudentutkijana kirjoitta­miseen voi sisältyä luovuutta ja omaäänisyyttä. Kirjallisuuskäsitykseni on sel­lainen, että näen kirjallisuuden ajattelun muotona ja maailmassa olemisen mahdollisuuksien tutkimisena – ja tutkijana haluan avata näitä mahdollisuuk­sia lukijoille.

Elotulissa käsittelen romaanin keinoin monia samoja ilmiöitä, joita olen pohti­nut tutkijana, kuten kysymyksiä elämän ja kertomusten hiertymäpinnoista, tarinankerronnan rajoista, siitä mikä pakenee tarinallistamista, mahdollisen ja mahdottoman tajua, merta kerronnan lähtökohtana, traumakerrontaa ja sai­rautta koskevia kulttuurisia tarinamalleja.

Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen vaatii kuitenkin enemmän heittäytymistä, itsen panemista likoon vielä useammalla tasolla kuin akateemisessa kirjoitta­misessa. Mutta jo ennen kuin aloin kirjoittaa Elotulia, olin siirtynyt tutkijanakin kohti kirjoittamisen perinnettä, jossa henkilökohtaista kokemusta nivotaan akateemiseen analyysiin. Olin kulkenut kohti suuntaa, jossa oman elämänhis­torian tunnistetaan vaikuttavan siihen, miten tulkitsee ja tutkii kirjallisuutta.

Teoreettisesti olen aina ajatellut, että luemme väistämättä tietyn historiallisen tilanteen muovaamasta tulkintahorisontista käsin, oman elämänhistoriamme valossa, mutta vasta viime vuosina olin alkanut käytännössä tehdä tätä näky­väksi. Oxford University Pressiltä julkaisemani The Ethics of Storytelling: Narrative Hermeneutics, History, and the Possible  (2018) sisältää myös omakohtaisia jaksoja, joissa peilaan kysymystä elämän ja kertomusten suh­teesta omiin kokemuksiini äitinä ja pohdin Brexitiä oman elämänhistoriani va­lossa, ihmisenä joka on viettänyt Englannissa osan lapsuuttaan ja jolle maa on erityisen läheinen. Monet lukijat ovat kertoneet pitäneensä erityisesti näistä jaksoista, ja olin kiinnostunut tekemään uusia kokeiluja teoreettisen, yhteis­kunnallisen ja omakohtaisen nivomisessa toisiinsa. Mutta toki romaani oli silti hyppy uuteen tekstilajiin. 

Koin, että kaunokirjallisuus tarjosi laajemmat ilmaisumahdollisuudet pohtia eri näkökulmista eksistentiaalista hätää, jota halusin käsitellä. Romaani tutkii eri­laisia ihmisenä olemisen tapoja, maailmassa olemisen monimutkaisuutta ja ristiriitaisuutta. Koen, että romaanin kautta tietyssä kokemuksen tutkimisessa ja siihen kyt­keytyvässä muodon tutkimisessa, kuten lineaarisen kertomus­muodon hajoamisen tutkimisessa, pääsee syvemmälle kuin millään muulla tavalla. 

Romaani myös mahdollistaa ruumiillisten kokemusten sanallistamisen. Olen mielenmaisemaltani aika filosofinen tyyppi, ja pidän pohdiskelevasta kirjalli­suudesta, mutta samalla nautin romaanin kyvystä kytkeä filosofinen konk­reettiseen ruumiilliseen maailmassa olemisen kokemukseen. Halusin myös tutkia uudenlaisen hybridiromaanin mahdollisuuksia – sellaisen, jossa kirjalli­suudentutkimuksellinen ja filosofinen ulottuvuus nivoutuu konkreettisen ruu­miillisen kokemuksen pohdintaan. 

Kuten jo mainitsin, ihmiskuvalleni on keskeistä ihmisenä olemisen dialogisuus ja relationaalisuus, se että tulemme aina itseksemme suhteessa toisiin. Koin, että voin käsitellä tätä dialogisuutta kunnolla vain romaanissa, sitä mitä se merkitsee hädän hetkellä. Tähän liittyi toisten kuvittelu – romaanin sivuhenki­löt ovat täysin keksittyjä, vaikka heissä kaikissa on myös joitain piirteitä itses­täni ja ystävistäni. Fiktio antaa suojaa – koen että romaanissani on oma koke­mukseni hyvin paljaana mutta halusin suojella läheisiäni fiktionalisoimalla sen yhteisön, jonka keskellä tuo kokemus tapahtuu. Tällöin sain rakennettua ko­kemukseen dialogisuuden, sen miten se tapahtuu vuoropuhelussa toisten kanssa, ilman että nuo toiset ovat oman elämäni oikeita ihmisiä. 

Olen käsitellyt tutkimuksissani kerronnallista toimijuutta, jonka osa-alueita ovat kerronnallinen tietoisuus, mielikuvitus ja dialogisuus – kyky kuunnella toisten tarinoita ja rakentaa uudenlaisia välitiloja, ihmistenvälisiä ja ihmisten ja muiden lajien välisiä tiloja. Romaanin kirjoittaminen oli tapani harjoittaa ker­ronnallista toimijuutta. Sairastuttuani ajattelin, että en voi taistelemalla vai­kuttaa syöpäni kulkuun, mutta voin olla toimija siinä, miten merkityksellistän sairastumista. Romaanissani yksi juonne on toimijuuden menetys, kokemus siitä ettei voi vaikuttaa siihen jääkö henkiin, mutta toimijuus tuleekin sitä kaut­ta, miten mer­kityksellistää sairastumisen kokemusta, millaisia mahdollisuuksia se avaa – tarve saada entistä tiiviimpi yhteys toisiin ja luontoon, elämisen intensiivisyys, muodonmuutos kuoleman reunalla vimmaisesti läpättäväksi olennoksi. 

Mikä kirjan kirjoittamisessa oli vaikeinta, mikä taas helpointa? Haluaisit­ko jatkaa vielä kaunokirjallisuuden parissa?

Helpointa oli kirjoittaa esseemäistä pohdintaa omien kokemusten pohjalta. Olen kirjoittanut muistikirjaan nuoresta pitäen ajatuksia, kielikuvia, havaintoja luonnosta ja elämästä, ilmaisuja ja sanomisen tapoja joita voisin käyttää jos­kus romaanissa. Nämä toimivat romaanin rakennusaineena.

Pidän tekstin sommittelusta, rakenteen hahmottelusta, rytmin miettimisestä. Halusin tekstistä dialogisen, mutta kesti jonkin aikaa ennen kuin löysin luonte­van tavan kirjoittaa dialogia. Opin mielestäni kirjoitusprosessin aikana paljon, esimerkiksi jännitteiden rakentamisesta tilanteisiin, joissa ei ulkoisesti tapah­du juuri mitään. Kustannustoimittajalla oli tässä tärkeä rooli – kävin hänen kanssaan intensiivistä dialogia ja tekstin editointi oli monipolvinen prosessi. 

Aluksi täysin fiktiivisten sivuhenkilöiden luominen ei ollut mitenkään yksinker­taista, mutta aika pian hahmot alkoivat elää omaa elämäänsä ja kiinnyin hei­hin. Lopussa tiivistin tekstiä paljon. Joistain kohdista oli vaikeaa luopua, mutta tein sen tekstin parhaaksi ja olen tyytyväinen siihen, että sain tekstiä tiivistet­tyä ja kirkastettua.

Ehdottomasti haluan jatkaa sekä tutkimustyötä että kaunokirjallisuuden kir­joittamista. Toivon, että löydän luontevan tasapainon näiden välille. Koen, että kaunokirjallinen työskentely on omanlaisensa ajattelun muoto ja avaa uusia näköaloja myös tutkimustyössäni pohtimiini kysymyksiin. Tutkimustaustani näkyy myös monin tavoin kaunokirjallisessa työskentelyssäni, ja koen, että romaanissani on kirjallisuustieteellinen ulottuvuus, joka toivottavasti rikastut­taa niitä tapoja, joilla käsittelen romaanissa esimerkiksi elämän ja kertomusten hiertymäpintoja ja suuria eksistentiaalisia elämän ja kuoleman kysymyksiä. 

Olen ollut kiinnostunut kertomusmalleista, siitä miten niihin liittyvät normit voivat puristaa meitä silloin, kun oma kokemus ei sovi niihin. Romaanin kirjoit­taminen kirkasti minulle sitä, miten tärkeää on paitsi kertomusmallien sisäl­tö myös niiden muotoon liittyvät oletukset, kuten ajatus alusta keskikohdan kautta loppuun etenemisestä ja ajatus siitä että lopussa asiat ratkeavat ja järjestys palautuu.

Minua kiinnostaa tarve kertomuksille, jotka on kirjoitettu kaiken keskeltä, jois­sa lineaarinen tarina hajoaa ja korostuu kokemus hetkestä, joka ei kiinnity menneeseen ja tulevaan, kaiken keskeneräisyyden, ratkeamattomuuden ja pohjattoman epävarmuuden keskellä oleminen. Kertomusten muodon ja sisällön suhdetta pohdin jatkossakin varmasti sekä tutkimuksissani että kaunokirjallisuuden keinoin. 

Olet tutkinut paljon kerronnallisuutta ja narratiiveja. Onko tutkimus­työstäsi noussut jotain asioita, jotka haluaisit erityisesti suurelle ylei­sölle jakaa?

Kertomuksilla on suuri vaikutus siihen, miten hahmotamme elämäämme ja maailmaa ympärillämme. Jokaisen olisi hyvä joskus pysähtyä miettimään, millaisten tarinoiden valossa kerronnallistaa omaa elämäänsä ja ympäröivää maailmaa. Millaiset kulttuuriset kertomukset hallitsevat mediaa, politiikkaa ja kulttuurin eri osa-alueita, millaisia kertomisen tapoja olemme perineet ylisu­kupolvisesti ja miltä osin ne voivat olla rajoittavia ja vahingollisia?

Esimerkiksi Suomessa elää vahvana yksin pärjäämiseen liittyviä tarinamalleja, sellaisia joiden mukaan sisulla pitäisi selvitä kaikista vastoinkäymisistä ja haa­voittuvaisuutta ei kannata näyttää. Tarvitsisimme enemmän kertomuksia, jot­ka auttavat elämään pysyvän epävarmuuden keskellä – kohtaamaan haavoit­tuvaisuutemme ja kuolevaisuutemme, sen miten tarvitsemme toisia eikä se ole heikkous vaan vahvuus koska se osoittaa, että elämässämme on ihmisiä joista välitämme.

Kulttuurisesti hallitsevat tarinamallit painottavat elämänhallintaa, mutta hallin­nan illuusio voi olla vaarallinen ja valheellinen. Olisi parempi etsiä tapoja tari­nallistaa yhteydentunnetta, sitä, miten olemme perustavalla tavalla osa luon­toa, jota emme voi hallita niin kuin usein luulemme, ja samalla pohtia kaikkea sitä, mikä pakenee tarinallistamista. 

Kirjallisuustieteessä on hallinnut formalistinen tapa ajatella kertomuksia en­nen kaikkea tekstuaalisina rakennelmina, mutta omalle kertomuskäsitykselleni on keskeistä, että kertomukset ovat merkityksenannontapoja ja niillä on vahva eksistentiaalinen ulottuvuus. Ne avaavat ja sulkevat erilaisia maailmassa ole­misen mahdollisuuksia. Niiden kautta hahmotamme, mistä tulemme, missä olemme nyt ja mihin olemme menossa. 

Kertomusten kautta tulkitsemme kokemuksiamme ja maailmassaolemistam­me. Ne eivät ole itsessään meille hyväksi tai pahaksi, ne vain ovat väistämä­tön osa sitä, miten hahmotamme paikkaamme maailmassa. Siksi olisikin tär­keää pohtia, millaisten kertomusten välityksellä jäsennämme todellisuutta, miten ne vaikuttavat meihin ja rajoittavat meitä. Olisi myös tarpeen kiinnittää huomiota kertomusten ja vallan kytköksiin. Kenen tarinat tulevat kuulluiksi, mistä näkökulmasta asioista kerrotaan, kenen kokemukset etualaistetaan ja mitä jää tällöin pimentoon?  

Se, miten kertomukset voivat toimia vallankäytön muotona, näkyy selvästi täl­lä hetkellä esimerkiksi siinä, miten Putin on rakentanut vaihtoehtoista todelli­suutta omilla historiantulkinnoillaan – Ukrainan sodan yhteydessä voidaan puhua tarinallisesta sodankäynnistä. Jotta ymmärtäisimme, millaisessa todel­lisuudessa eri ihmisryhmät elävät, meidän on tärkeää tarkastella, millaisten kertomusten kautta he jäsentävät todellisuutta ja rakentavat identiteettiään. 

Kaunokirjallisuuden suuri voima on siinä, miten se voi avartaa mahdollisen tajuamme – miten se voi avata uusia kokemisen, ajattelun ja toiminnan mah­dollisuuksia ja herättää pohtimaan, miten asiat voisivat olla toisin. Se voi teh­dä näkyväksi hallitsevia tarinamalleja ja etsiä niille vaihtoehtoja. Esimerkiksi omassa romaanissani haastan hallitsevaa tapaa puhua sairauksista sodan ja taistelun tarinamallien kautta. Yritän rakentaa vaihtoehtoista tapaa hahmottaa sitä – sellaista, jossa sairastumista leimaa keskeneräisyys, perustava epävar­muus, kaiken keskellä oleminen, asioiden ratkeamattomuus. 

Ajattelen, että hyvä kirjallisuus haastaa vakiokertomuksiamme ja rikastaa ker­ronnallista mielikuvitustamme. Se voi auttaa meitä kuvittelemaan polkuja eri­laisiin tulevaisuuksiin.  Siten kirjallisuudella on potentiaalia tehdä meistä ihmi­sinä moniulotteisempia, herkempiä inhimillisten kokemusten moninaisuudelle. Se on valtava voima.

Kirjallisuuden ja muiden taiteiden merkitys erilaisissa elämänkriiseissä on myös yksi Elotulet-romaanin tärkeä teema. Kun tapahtuu jotakin odottama­tonta, uudelle kokemukselle ei usein ole alussa lainkaan sanoja. Näin kävi minullekin diagnoosin saatuani. Minulla oli vahva tarve löytää sanat, ja vähä vähältä etsin ne. Omat sanat voi kuitenkin löytää vain toisten sanojen varassa – ja siksi luin kuin hukkuva. Lukeminen ja kirjoittaminen olivat selviytymiskei­noni.

Toivon, että oma romaanini voisi puolestaan tarjota sanoja jollekulle hädän ja järkytyksen keskellä räpiköivälle. Kirjoittaessani pohdin sitä, miten kirjallisuu­dessa ja lukemisessa voi olla joskus kyse toisia kohti kurottamisesta, yhteyden etsimisestä, tunnistamisen hetkistä.

Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt? 

Hiljattain minuun ovat tehneet erityisen vaikutuksen Iida Rauman Hävitys, Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä, Ocean Vuongin Lyhyt maallinen loistomme ja Maylis de Kerangalin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Turun saaristossa järjestetään hienoja kirjallisuustapahtumia – olin juuri Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikolla ja odotan innolla elokuun puolivälissä järjestettäviä Naantalin Kirjajuhlia.

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 1 173 tilaajan joukkoon! Jos haluat tietoa uusista vinkeistä nopeammin, tilaa Telegram-kanavamme!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.