Tuoreimmalla kokoelmallaan Nenän edessä vuori pitkän linjan runoilija Jyrki Kiiskinen tekee suomalaisille lukijoille tutuksi arabimaailmasta tulevaa gaseelirunomuotoa, jossa runon jokaisessa säeparissa toistuva kertosana näyttäytyy monissa eri valoissa, kun säeparit luovat siihen uusia valotuksia.
Haastattelin Kiiskistä sähköpostitse huhtikuussa 2023.
Mikä oli alkupiste kokoelman laatimiselle? Liittyikö se gaseelimuodon löytämiseen, vai oliko muoto tuttu jo aikaisemmin ja nyt vain päätit sitä käyttää?
Olen jo pitkään ollut kiinnostunut erilaisista runomuodoista ja kirjoittanut muun muassa sonetteja. Tätä ovat tehneet aiemmin Jacques Roubaud’n ja Inger Christensenin kaltaiset nykyrunoilijat, joille runous on leikkisää ja toisinaan kuolemanvakavaa peliä, ja tältä osin näen välillämme sukulaisuutta.
Alun perin suunnitelmissani oli jatkaa sonettiprojektiani, mutta kun törmäsin gaseelimuotoon, suunnitelmat menivät saman tien uusiksi. Vastaan tuli myös väite, jonka mukaan sonetti olisi alun perin kehittynyt gaseelista. Tämä yhteys sinetöi uteliaisuuteni.
Mistä löysit gaseelin käyttöösi? Mikä siinä puhutteli sinua niin paljon, että halusit kirjoittaa kokonaisen kokoelman gaseeleja?
Ystäväni toi minulle Amerikasta tuliaisina runokokoelman, jossa oli oudosti hyppelehtiviä fragmentaarisia runoja, jotka rakentuivat toistuvan kertosanan varaan. Eivät ne mitään oikeita gaseeleita olleet, mutta runoista välittyi minulle uudenlainen tapa lähestyä maailmaa.
Penkoessani aihepiiriä huomasin aika pian, että gaseeli voisi olla hyvää lääkettä kaltaiselleni länsimaiselle ihmiselle, joka luulottelee suuruudenhulluudessaan, että kaiken voi saada selville, ottaa haltuun ja välineellistää – ja viime kädessä tuhota.
Gaseelissa taas maailmasta näkyy parisäkeen kokoisia välähdyksiä, jotka kuitenkin liittyvät salaperäisellä tavalla yhteen. Niitä sitoo yhteen toistuva kertosana. Gaseeleja kirjoittaessani ajattelin usein tarinaa sokeista, jotka yrittävät kuvailla, millainen norsu on: yksi koskee kärsää ja ymmärtää sen käärmeen kaltaiseksi, toinen koskettaa jalkaa ja ymmärtää sen pylvääksi ja niin edelleen.
Mutta norsu on myös sana, ja sitä käytetään kielessä tietyillä tavoilla ja tietyissä yhteyksissä, ja näitäkin asioita gaseelin avulla voi tutkia. Gaseelin lukija kuulostelee kokonaisuutta sanojen takana, mutta kaikkea ei voi ottaa haltuun eikä välineellistää, kun tutkimattomalle annetaan arvo. Emme tiedä varmasti, millainen maailma on, mutta juuri siinä on sen kiehtovuus.
Mitä ylipäänsä ajattelet tällaisesta näinkin tiukasta muodosta? Ruokkiiko se luovuutta mukavasti? Nautitko rajoituksista? Tässä olit sentään jonkin verran keventänyt gaseelin muotovaatimuksia luopumalla sisäriimeistä, siinä meni ilmeisesti kohtuuden raja?
Totta kai painiskelin aluksi gaseelimuodon tiukkojen haasteiden kanssa, mutta kun opin tekniikan, kirjoittaminen vapautui ja aloin päästä jyvälle siitä, kuinka gaseeli toimii ja mitä sillä voi tehdä. Itse asiassa muodon vaatimus tekee työskentelystä hiukan yllättäen leikkisää, vaikka kirjoitankin vakavista aiheista.
Muodon vastus ruokkii luovuutta, kun halu etsii tietään ulos labyrintista, ja samalla muoto tuottaa uutta sisältöä: äkkiä huomaan kirjoittavani asioita, joita en olisi uskonut näyttöpäätteelle ilmestyvän. Nautin suuresti sellaisesta työtavasta, ja olen aina käyttänyt kirjoittaessani rajoitteita, mutta kieltämättä se menee syvälle systeemiin: sienimetsässäkin huomasin laskevani tavuja ja muotoilevani ajatuksiani runomittaan.
Tavoitteeni gaseeleja kirjoittaessani oli se, että runot olisivat luontevaa puheenomaista nykysuomea, jonka mitallisuus ikään kuin painuu taka-alalle. Tämän luontevuuden tavoittamiseksi tein paljon töitä. Koetin myös kirjoittaa mahdollisimman puhdasta gaseelia, mutta en nähnyt mielekkääksi tunkea mukaan sisäriimejä. Syitä oli kaksi: ensinnäkin suomen kieli on köyhää riimien näkökulmasta, ja olisi ollut mahdoton urakka keksiä esimerkiksi kahdeksan riimisanan sarja, jonka olisi jollakin tavalla saanut kytkettyä kertosanaan. Toiseksi: kertosanan pitäisi tulla heti riimisanojen perään, ja suomen kielen lauserakenteet eivät sellaiseen taivu ainakaan minun käsissäni. Seurauksena olisi ollut tavoittelemani luontevuuden tuho. Gaseeli on mielestäni aivan riittävän suuri haaste ilman tätä sisäriimivaatimustakin.
Teoksen nimi on viittaus Paul Cézanneen. Onko tämä vertaus ollut mielessäsi jo pidempään vai tuliko se nyt tämän kokoelman laatimisen myötä sopivasti käsille?
Mukana on yksi gaseeli, johon taidemaalari Paul Cézanne halusi välttämättä tuppautua mukaan, ja kokoelman nimi syntyi sitten tästä runosta. Minua on aina kiehtonut Cézannen kiihkeä pyrkimys maalata yhä uudestaan Saint Victoire -vuorta, ja se on mielestäni vertauskuva taiteilijan suhteesta maailmaan ylipäätään. Jotain on aivan nenän edessä, mutta sitä ei kuitenkaan näe. Jokin suhde siihen on kuitenkin muodostettava.
Minulle oli tärkeä hetki nähdä Saint Victoire ohikiitävän hetken ajan auton ikkunasta moottoritiellä toissa kesänä ja kuvitella Cézanne tuijottamaan vuortaan ehkä hivenen epätoivoisena, ja kirjan kirjoitettuani ajattelin, että hänen tarinansa muistuttaa myös gaseelin kirjoittajan ja lukijan tunnetta siitä, että maailma pakenee lopulta kaikkia haltuunottoyrityksiä, niin kuin vuoren hahmo muuttuu koko ajan erilaisissa säätiloissa.
Monesti kertosanat ovat pieniä, yksinkertaisia sanoja, joissa ei itsessään ole hurjan paljon painoa ja jotka ovat avoimia monille merkityksille. Sitten on tiskiharja, roskapussi ja ne kaihtimet, jotka löysivät tiensä kirjan kanteenkin. Gaseeli on perinteisesti ollut romanttinen, flirttaileva runomuoto, mutta olet hakenut tässä myös aika arkisia tunnelmia. Oliko tässä takana tietoista pyrkimystä arkisen luotaamiseen, vai mistä nämä kertosanat tulivat?
Olen kirjoittanut aiemminkin arkipäiväisistä asioista, koettanut saada banaalit asiat hohtamaan oudossa valossa ja saada jokapäiväisestä latteasta ympäristöstämme esiin jotain yllättävää. Ehkä sitä voisi nimittää banaalin estetiikaksi. En lähtenyt kirjoittamaan gaseeleistani rakkausrunoja, vaan keskityin gaseelien mystikkopuoleen, jota olen edellä kuvaillut. Ja mikä olisikaan sopivampi tapa harjoittaa arkipäivän mystiikkaa kuin kirjoittaa tiskiharjasta?
Gaseelissa tärkein elementti on kertosana. Se ratkaisee koko runon suunnan. Runo latistuu, ellei tähän sanaan löydä uusia näkökulmia ja rakenna sen avulla tekstiin ristivalotuksia ja asennonvaihdoksia. Koetin valita kertosanoja aika monipuolisesti. Mukana on paljon substantiiveja, mutta myös verbejä ja adjektiiveja. On totta, että miellyin erityisesti arkisiin sanoihin, joita yleensä kartellaan runoudessa.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Olen viime aikoina lukenut J. P. Pulkkisen Täydellistä keksintöä, joka koostuu polkupyöräesseistä. Pulkkinen harjoittaa omalla tavallaan banaalin estetiikkaa, hän lähestyy modernisaatiota ja yhteiskunnan murrosta polkupyörän näkökulmasta. Se on kiehtovaa. Pulkkinen piirtää aika tuoreen kuvan maailmasta jossa elämme. Suosittelen tätä kirjaa muillekin kuin fillarikommunisteille.