Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tähtifantasia-palkinnon ehdokkaissa vuonna 2025 oli kaksi kirjaa, joista molemmissa tehtiin matka kuolleiden valtakuntaan. Aihehan on toki erinomaisen klassinen ja toinen kirjoista, Olga Tokarczukin Anna In maailman hautakammioissa, perustuikin yhteen varhaisimmista manalaanlaskeutumismyyteistä. Tokarczukin kirja voittikin palkinnon. Piti minun sitten se toinenkin manalavierailu lukea.
Tarkemmin ottaen Toni P. J. Saarisen esikoisteoksessa tehdään matka Miasmalaan, mutta kuolleiden valtakunta sekin on. Matkalle lähtee varsin sekalainen seurue, joita yhdistävät perhesiteet. Miasmalan valtiatar Luutar on siepannut perheen kuopuksen Abelin, joten perheen on lähdettävä matkaan pelastamaan poloinen tuonpuoleisesta.
Perhe ei ole ihan tavanomaista sakkia, vaan jatkuvasti piikkinä ihmisten valtakuntaa hallitsevan Järjestyksen lihassa. Isä on tuhatkasvoinen mies, äiti huolestuttavan sorttinen sienitieteilijä, tädillä on vähän liikaa mielenkiintoa räjähteisiin ja sen sellaiseen ja isoisästä on parempi olla puhumatta ensinkään (“Hän on se versio Nietzschestä, joka katsoi syvyyteen, ja syvyys katsoi vaivautuneena pois”). Lapsista Abel on tavattoman hurmaava ja epäilyttävän kiinnostunut lainkuuliaisista töistä, Gabriel oopiumia poltteleva dekadentti runoilija ja kertojamme Margaret… no, Margaret nyt vain on täydellisen huomaamaton keskimmäinen lapsi.
Miasmalan valtiatar odottaa, että sankariretkikunta tulee pelastustöihin ja suorittaa perinteiset urotyöt. Vähänpä Luutar tietää! Tämä perhe ei ole sankareita nähnytkään ja aikoo huijata tiensä läpi kaikkien esteiden. Perhe sysää Miasmalan sellaiseen kaaokseen, jollaista kuolleiden valtakunta ei ole koskaan ennen nähnyt, ja se taas järkyttää koko olemassaolon peruspilareita – mikä nyt sinänsä on perheellemme aivan arkipäivää.
Kuolleita kukkia Miasmalasta kallistuu tyylilajiltaan vankasti makaaberin huumorifantasian Addams Family tästä perheestä tulee tietysti mieleen hakemattakin. Vaikka kuolleiden valtakunnassa vieraillaankin, kauhukirjallisuudesta ei siis ole kyse: tämä ei ole pelottava kirja, vaan selvästi enemmän hauska ja jopa vähän romanttinen. Toisaalta Kuolleita kukkia Miasmalasta on kiemurainen, ylidramaattinen ja kuvausta kuvauksen päälle kasaava kermakakku, joka tuntuu varsinkin suorasukaisen klapiproosan ystävistä varmasti sietämättömän koukeroiselta.
En ole varaukseton valitun tyylin ystävä, mutta pakko on myöntää, että kokonaisuus on kaikessa koreudessaan ainakin johdonmukainen ja toimiva. Kuolleita kukkia Miasmalasta ei ole perusjuoneltaan erityisen kiinnostava, rakenne on ikiaikainen ja lopputulos suurelta osin ennalta arvattava, mutta tällaisessa kirjassa on tietysti olennaista, mitä sen perusjuonen ympärillä tapahtuu. Saarisen parasta antia on vinon perhedynamiikan käsittely, perheen sisäiset suhteet ovat ihastuttavan kieroja ja viihdyttäviä. Ulkopuolisuuden tunteille on tilaa. Mikä parasta, Kuolleita kukkia Miasmalasta onnistuu olemaan hauska. Se lopulta ratkaisee – ja se, etten lukiessani missään vaiheessa tuskastunut niin paljon, että kirja olisi saanut kyytiä.
