”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Tällä tavalla ei suinkaan ala norjalaisen Marie Aubertin juuri suomeksi saatu romaani, vaan Tolstoin Anna Karenina, niin kuin useimmat tietävät. Mutta sopisiko tämä myös Aubertin kirjan tunnukseksi? Vai ovatko hänen henkilöhahmonsa – keski-ikäinen ja keskiluokkainen Bård perheineen, hänen sisarensa Hanne naisystävineen ja heidän isänsä Nils – onnettomia? Tähän Aubert etsii vastausta tiivistunnelmaisessa perheromaanissaan.
Bård, joka on teoksen eräänlainen keskushenkilö, on siis keski-ikäinen ja hyvin keskiluokkainen: emme saa tietää, mitä hän tekee työkseen, mutta perheellä, johon kuuluvat vaimo Ellen, tytär Linnea ja kaksospojat Sivert ja Eirik, tuntuu olevan kaikkea mahdollista. Bård ei kuitenkaan ole tyytyväinen, sillä kuten saamme hyvin pian tietää, hänelle on työpaikalla kehittynyt avioliiton ulkopuolinen suhde. ”Miten he pärjäävät, jos lähden, kun lähden”, hän pohtii katsellessaan perhettään kirjan alkusivuilla. Kaikki ei suinkaan ala rakentua hänen suunnitelmiensa mukaan.
Bårdin sisar Hanne asuu Oslossa, hieman kauempana, ja Linnean kummitätinä saapuu tietysti tämän viikonloppuna vietettäviin rippijuhliin naisystävänsä Julian kanssa. Hannea vaanivat menneisyyden haamut: hän on nuorena ollut ylipainoinen, mutta nyt laihtunut rajusti. Kehohäpeä ei silti ole oikein kadonnut. ”Minun on vieläkin naurettava sille, että olin lihava, suhtauduttava siihen huumorilla, jottei muille tulisi epämukava olo.” Näiden kahden sisaruksen lisäksi meille valotetaan nuoren Linnean maailmaa: hän kärsii kiihkeästi ihaillun ystävättärensä ylenkatseesta. Hyvin mielenkiintoiseksi henkilöhahmoksi kohoaa vielä Bårdin ja Hannen isä Nils, joka on lastensa ollessa nuori joutunut tekemään kipeitä ratkaisuja ja kärsii yhä niiden jälkimainingeista.
Marie Aubertin romaani on tiivis mitoiltaan ja tunnelmaltaan. Lukijalle valotetaan konfirmaatioviikonlopun kulkua ja tapahtumia vuorotellen kunkin keskeisen henkilön näkökulmasta. Kirjailija osaa taitavasti hahmotella henkilönsä melko harvoilla viivoilla, jolloin lukija saa oivaltaa, mitä monella tapaa tuttua heissä on: surua, pelkoa, häpeää, ihastusta. Kyllä tämän kirjan luki ihan mielellään; ei se ehkä kavunnut tämän vuoden suurimpien elämysten joukkoon, mutta edusti sellaista vahvaa kivijalkaa, jollaista me kaikki tarvitsemme. Suurin miinus tuli kirjan harmaasta ja perin arkisesta ulkoasusta, olkoonkin että kannen kuvion typografia oli melko oivaltava.








